Lähes kolmen vuoden ajan pidin elokuvia elämästä niin erillisinä, etten osannut enää katsoa niitä. En aio käydä läpi syitä. Ne ovat myös minulle epäselvät. Osaisin kertoa niistä tarinan mutta en tietäisi puhunko totta. Hetken verran elelin, etsin muuta jolla täyttää aikani. Se oli häiritsevän vaivatonta. Alle viikko sitten tunsin pitkästä aikaa toisin. Olin sytyttänyt pitkään pimeänä olleen kirjoituspöydän lampun. Kun elää tarpeeksi kauan ilman tiettyä taidetta, huomaa ettei elämä sen ulkopuolella ole muuttunut kauniimmaksi. Se on vain kokemuksia köyhempää. Otsikon ilmaisu on tahallista kitsiä. Elokuvakin on sitä usein, jopa ollessaan parhaimmillaan. Onko mikään moderni taide yhtä vaivatonta kokea ja samalla niin rikasta kuin elokuva? Ei kokemukseni perusteella. Ei edes popmusiikki. Elokuvat on tarkoitettu katsottavaksi yhdessä ja niistä on tarkoitus kirjoittaa niin, että myös joku toinen voi tuntea katsoneensa saman, vaikkei olisi nähnyt teoksesta sekuntiakaan. Kun kaikki tuntuu tunkkaiselta, on parempi siivota pöly eikä odottaa, että se laskeutuu myös minuuden päälle.
Kuva: Lin Chunyang.