Mielikuva

Kukaan ei rakasta toista ihmistä vaan minänsä mielikuvaa toisista. Näin kuulin taas yhden ihmisen sanovan toiselle, kun istuin kahvilassa lukemassa. Mistä tiedän, mikä on minä? En löydä ajattelemalla ehdotonta minua, josta unelmani voivat syntyä. En näe unelmieni syntypaikkaa enkä osaa sanoa pohjimmiltani, miksi pidän yhdestä asiasta enemmän kuin toisesta. Jos sanon rakastavani mielikuvaani, oletan että on paikka, jossa voin katsoa minääni ja sanoa: tämä on omaani, sillä mielikuvaani rakastuessani ajattelen omistavani edes sen verran. Mutta en omista mitään, koska en näe minuuteen enkä tiedä, mikä ajatuksissani on sen ja mikä ei. Tai omistan mielikuvani tietämättäni, osaamatta sanoa valehtelevani. Vielä vähemmän voi toinen ihminen puhua mielikuvistani. Silloin hän olettaa näkevänsä ne paremmin kuin minä itse ja siten tuhoaa oman väitteensä. En kiistä, että rakastaessani en rakasta toisen ihmisen syvintä olemusta, mutta rakkauttani ei ohjaa myöskään käsitys mielikuvistani. Tartun käsittämättömään, johon rakkaus minut altistaa ja jossa en enää tiedä, mitä rakastan. Rakkauteni ei kohdistu toiseen ihmiseen, jota en näe, eikä odotuksiini, koska en usko sielunsisaruuteen, vaan tyhjiöön, jonka minuuteni ja hänen minuutensa tekevät välilleen ja johon yritän katsoa näkemättä mitään.