Samastun Antti Hurskaisen Välinpitämättömyyden (2016) nimiesseen käsityksiin lukijatyypeistä ja kuinka hankalaa kommunikaatio näiden välillä on. On harvinainen, kultainen hetki tavata toinen kaltaisensa lukija.
Hurskainen kertoo esseessään kirjakauppiaan työstä, joka tuntui kirjoja rakastavasta kammottavalta. Siinä sivussa hän kuvailee kuinka kirjoista täysin piittaamattomien ja himolukijoiden väliin avautuu tyhjä tila, johon on vaikeaa sijoittaa omaa elitististä itseään.
En edes aloita, miltä tuntuu puhua kirjoista ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä lukemista millään tavalla.
Himolukija taas lukee kaikkea tekemättä minkään välille eroa. Tyyppi on tuttu elokuvien ja musiikin parista, tunkee jätemyllyynsä kaikkea eikä opi kerrasta, jos koskaan. Hän valittaa siitä, että mikään ei enää säväytä. Olisi turhaa sanoa hänelle, että oman maun hiomisessa voisi olla vastaus.
Lisään esseessä esitellyn parivaljakon väliin yhden: halukkaan lukijan, joka ei kuitenkaan lue. Sen sijaan hän pahoittelee, kuinka ei ole aikaa. Mutta haaveissa vuoden tai kahden päästä alkaa viimein vapaa-aika, jolloin on mahdollista uppoutua kirjaan.
Tietysti tällaista aikaa ei tule. Halukas lukija puhuu kirjasivistyksen puolesta pystymättä hankkimaan sitä itse. Lukeminen on pitkäpiimäistä, kun on muuta tekemistä.
Minulta on pyydetty joskus anteeksi, koska puhetoverini ei lue yhtä paljon kuin minä. En ymmärrä, paitsi eleenä jossa pieni koira kääntyy selälleen ison edessä.
On hyvä, jos lukee vuodessa muutamankin kirjan, jos ne ovat oikeita kirjoja. Luen paljon siksi, koska se on minulle iloksi ja rappioksi. Tätä on sivistyksen ajatusta tavoittelevalle halukkaalle lukijalle vaikeaa selittää, aivan kuin sitä, että en lue pyrkiäkseni vain tietoni karttumiseen.
Ehkä etäisin lukijaryhmä onkin se, joka tarttuu kaunokirjallisuuteen välittämättä kaunokirjallisuudesta, vain sen hyödyistä. Kuuntelevatko he musiikkia oppiakseen matematiikkaa?