Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Stalingradin viemäreistä

Posted on 09.03.202508.03.2025 by kangasvalo

Oheisen kirjoituksen piti ilmestyä Kulttuuritoimituksessa viime vuonna. Päätin julkaisun lykkäämisestä, kun kävi selväksi, että olen osa Runeberg-palkintoraatia, jossa Terhon teos oli yksi ehdolle tarjotuista. Nyt kirjoitus on menettänyt ajankohtaisuuttaan, joten julkaisen sen tässä sellaisena kuin se olisi Kulttuuritoimituksessa ilmestynyt.

Stalingradin viemärit (WSOY, 2024) on Sampo Terhon toinen teos Olev Roosin kyyneleet -romaanin (WSOY, 2021) jälkeen. Edeltäjä kuvaili Viron kohtaloa neuvostotyrannian alla. Uuden romaanin aihe on, kuten nimestä voi päätellä, toinen 1900-luvun eurooppalainen katastrofi eli natsi-Saksan fasismi.

Kun entinen kulttuuriministeri valitsee nopeasti unohdetun esikoisensa jälkeen aiheeksi kolmannen valtakunnan sekä totalitarismin vaikutuksen yksilöön ja lopputulos on noin 900-sivuinen eepos, ovat panokset korkealla. Eleessä on röyhkeyttä ja julistavuutta: ottakaa tai jättäkää, tässä tämä nyt on.

Romaanin päähenkilöt ovat nuoret ja poliittisesti naiivit veljekset, Valter ja Werner, jotka muuttavat vuonna 1928 maaseudulta kotiseutunsa kylpyläkaupungista Berliinin suurkaupungin sykkeeseen opiskelemaan. Valter on yksitotinen ja mielikuvitukseton, Werner älykkäämpi mutta pinnallinen ja itsekeskeinen. Alta aikayksikön he liittyvät Horst Wesselin (1907–1930) inspiroimina natsipuolueeseen, kumpikin eri motiivein.

Romaani seuraa eri aikatasoissa lehtimies Wernerin etenemistä natsien propagandaosastolla 1920-luvun lopulta saakka ja sotilas Valterin joukkueen hidasta etenemistä Stalingradin viemäreissä alkaen päivästä, jolloin sotamarsalkka Friedrich Paulus (1890–1957) antautui Neuvostoliitolle. Valterin edesottamukset kerrotaan preesensissä, mikä luo tekstiin jännitettä ja feature-journalismista tuttua kerronnallisuutta.

Matkalla kohti romahdusta veljet törmäävät merkittävään (ja epäuskottavaan) määrään historiallisia hahmoja kuin heilaavat forrestgumpit. Horst Wesselin lisäksi veljekset tapaavat koko ylimmän natsijohdon, mukaan lukien Ison H:n itsensä. Monia muita vilisee puheissa. Tärkeimmäksi sivuhahmoksi tulee Wernerin pomo, propagandaministeri Joseph Goebbels (1897–1945).

Kömpelöä kerrontaa

Massiivisesta mitasta huolimatta kirjan lukee nopeasti, mutta se onnistuu silti puuduttamaan. Teos kärsii historiallisten romaanien tyypillisestä ongelmasta eli luennoinnista. Ajan ilmiöitä selitetään kuin oppitunnilla, mikä vahingoittaa tekstin sujuvuutta. Historiallisia yksityiskohtia ripotellaan tekstiin paljon, jotta lukija ymmärtäisi, että kyllä, tekstin eteen on nähty taustatyötä ja vaivaa. Tietysti lukijaa ei voi jättää kokonaan tyhjän päälle, mutta joissain tapauksissa olisi parempi luottaa tulkitsijan kykyyn ymmärtää parista sanasta kokonaisen virkkeen sijasta.

Kompastelua on muissakin tarinankerronnan elementeissä. Osa henkilöhahmojen replikoinnista on jäykkää ja tahattoman koomista. Nauroin useissa kohdissa ääneen luullakseni muista syistä kuin mitä kirjailija on toivonut.

Vakavampi ongelma on päähenkilöiden tyhjyys. Terhon tarkoituksena on ollut kuvata luisua totalitaristisen aatteen alle, omien sanojensa mukaan “miten tavalliset tolkun ihmiset saattoivat alkaa kannattamaan ääriliikettä”, mutta Wernerin ja Valterin sielunelämät ovat niin yksitotisia ja epäkiinnostavia, että heidän kohtaloistaan on vaikea kiinnostua kuin tapausesimerkkeinä.

Werner on hahmoista monipuolisempi mutta jää karikatyyriksi nuoresta ja ylpeästä opportunistista, joka myy sielunsa menestyksensä eteen. Valter on jäyhä korkkaripahis ja fanaatikko. Heidän kiinnostavimmat piirteensä jäävät käsittelemättä. Tällainen on esimerkiksi Valterin haluttomuus auttaa vanhempiaan, vaikka juuri maaseudun ihmisten ahdinkoa hitleriläiset lupaavat helpottaa.

Sivuhenkilöt ponnahtavat esille symboloidakseen jotain oman aikansa ilmiötä tietystä näkökulmasta. Esimerkiksi veljesten Berliinissä kohtaama dadaistitaiteilija, joka putkahtaa sittemmin pitkin romaania esiin sivuroolissa, lähinnä nolottaa ollessaan esimerkki kirjailijan näkemästä vaivasta: Katsokaa, ajankuvaa! Olen tehnyt taustatyötä!

En ironisoi kirjailijan näkemää vaivaa. On tiedettävä, mistä kirjoittaa, mutta taitavan proosan merkki on se, että opiskeluiden jälkeen tekijä osaa asettaa tarinansa ja tyylinsä etusijalle.

Allegorian mahdollisuus

Hyvää teoksessa on näkökulma. Että teksti keskittyy nuorten natsien näkökulmaan eikä demonisoi heitä on hyvä valinta, tosin siitä ei saada irti niin paljon tehoja kuin toivoisi. Vaikka Valter on vähemmän kiinnostava hahmo, teos on parhaimmillaan kuvatessaan hänen säntäilyään Stalingradin raunioissa. Wernerin seikkailut propagandan kiemuroissa pysäyttävät kerronnan niille sijoilleen. Kirjaa olisi pitänyt tiivistää rutkasti.

On turhaa teeskennellä, ettei tiettyjä kysymyksiä nousisi mieleen. On lukijalta luonnollista pohtia, kuinka paljon päähenkilöissä on perussuomalaisiin kuuluneen Terhon omaa poliittista historiaa. Entä kuinka paljon tohtoriksi puhutellun ja karismaattiseksi kuvaillun Goebbelsin hahmossa on vaikutteita Jussi Halla-ahosta? Yrittääkö Terho romaanillaan ottaa etäisyyttä oppi-isänsä Timo Soinin edustamaan populismiin?

Kritiikissä on turha spekuloida liikaa tekijän suhteella teokseensa, koska houkutus ylitulkintaan ja vastaavuuksien löytämiseen käy liian suureksi. Terho taas ei suostu puhumaan päivänpolitiikasta. Valppaiden ja teoksen lukeneiden kirjallisuustoimittajien soisi silti tivaavan tekijältä näistä asioista.

Stalingradin viemärit on korkealle kurottava yritys sekä kuvata historian suuria liikkeitä että antaa selityksiä niin yksilöitä kuin massoja ajaville aatteille ennen ja nyt. Populismin ja propagandan oppituntina se ei anna sen parempia selityksiä kuin lukuisat sosiologiset ja antropologiset teokset aiheesta. Mitään syytä lukea tämä romaani esimerkiksi Viktor Klempererin (1881–1960) päiväkirjojen sijasta ei ole.

Teos asettuu osaksi lukuisia natsismin pahuutta pohtivia teoksia, yhtenä viime aikaisista esimerkeistä Jonathan Glazerin kitsisen puupäinen The Zone of Interest (2024). Terhoa askarruttava kysymys siitä, miten tavalliset ihmiset saattoivat uskoa tuhoisaan kukkuun, on esseissä, taiteessa ja journalismissa tiuhaan toistuva. Vastaus kysymykseen on tosiasiassa yksinkertainen, mutta sitä vältellään kuin ruttoa, koska se on niin masentava: Keskimääräinen ihminen, “tolkun ihminen”, on paljon vähemmän älykäs kuin luulee olevansa. Eli hän on sokea omille heikkouksilleen. Koska tolkun ihmisellä on taipumus luulla juuri itseään ja omia näkemyksiään fiksuiksi ja tasapainoisiksi, on häntä myös tavattoman helppoa kusettaa. Vähän nuoleskelua, valehtelua ja pelonlietsontaa, ja se siitä. “Tolkun ihminen” on tosiasiassa omahyväinen pelkuri.

On huomionarvoista, että tätä pahuusihmettelyä toistavat intellektuellit ja kirjailijat, jotka ovat sokeita “keskimääräisen” kansalaisen motivaatioille ja toisaalta oman porukkansa ylimielisyydelle. Pohjimmiltaan yksinkertaisia kysymyksiä abstrahoidaan äärettömiin ja keksitään selityksiksi kaiken maailman banaaleja pahuuksia. Huomiotta jää, että myös intellektuellien joukossa tyhmyys tiivistyy usein aivan yhtä lailla kuin “massojen”. Terho on Wernerin hahmossa sentään huomioinut tämän puolen.

Toisin kuin vaikka Louis-Ferdinand Célinen vasta suomennettu Sota (Siltala, 2024), Stalingradin viemärit ei uskalla sanoa ääneen ihmisen typeryyttä. Sen sijaan pahuus on ovelaa poliittista spinnausta, jossa hyödynnetään massojen epätoivoa ja joka houkuttelee lähes mystisesti puolelleen suurin lupauksin ja kauniilla sanoilla. Tämä ei ole mikään vastaus eikä tuo aiheeseen mitään lisää.

Tätäkin suurempi ongelma on, että kaunokirjallisuutena teos ei kosketa. Ihmiskohtalot jäävät yhdentekeviksi. Näin romaani lyyhistyy taistelukentälle. Siitä ei ole Sodaksi ja rauhaksi, muttei edes Alastomiksi ja kuolleiksi, vaikka Terhon kunnianhimolle on kai jostain kieroutuneesta velvollisuudesta annettava jotain arvostusta.

Category: Kirjallisuus

Vastaa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Instagram

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Tauko on ohitse
  • Runeberg-ehdokkaat 2025
  • Ei kannata varastaa hyviltä
© 2025 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme