Kirjallisia tuotoksia käsittelevissä kulttuuriteksteissä, kuten kritiikeissä, minua häiritsevät sanat “muistuttaa”, “varoittaa”, “valistaa”, et cetera. Siis vaikkapa muodossa “kirjailija muistuttaa meitä…” Myös omia kritiikkejäni on kuvailtu joskus samoin. Mutta en minä muistuta enkä varoita, ja tuskin kaikki muutkaan kirjoittajat mieltävät itsensä profeetoiksi tai saarnaajiksi. Minä vain kerron tai kirjoitan. En välitä julkaisun jälkeen turhan paljoa siitä, miten lukija sanomiseni käsittää. En voi vaikuttaa asiaan; en oikeastaan edes halua. Jos kirjoitankin jotain esteettis-moraalista, se on lähinnä itseäni varten, selkeyttäjäksi, ajattelun aloittamiseksi eikä sen päättämiseksi.
Erityisesti minua häiritsee muoto “muistuttaa”, sillä se on vaivihkaista selkääntaputtelua niin kirjoittajalle kuin lukijalle. Kirjoittajalle se toimii kehuna siitä, että hän on niin viisas nostaessaan esiin jotain huomionarvoista. Lukija taas voi ajatella, että “kyllähän minä tämän jo tiesin”. Vaikka ei olisi tiennytkään. Sanamuodossa on jotain kauhean itsetyytyväistä. Inhoan sitä samasta syystä kuin ryöstöviljeltyä sanaa “ongelmallinen”, joka signaloi samalla tavalla käyttäjänsä ylemmyyttä ja kykyä tunnistaa oleellinen.
Samalla tässä muistuttamisen tarpeessa on jotain orjallista. Olen kuvaillut sitä opetetuksi tulemisen haluksi, joka on korvannut oppimisen halun. Halutaan että joku kertoo jotain, mutta on melkein yhdentekevää mitä, kunhan se tuntuu hyvältä. Sen lisäksi haluun kuuluu epämääräinen toive, että opettaja olisi hyvä ihminen. Ainakaan minua ei kiinnosta hyvänä ihmisenä poseeraaminen, joten turha olettaa sellaista. Tuskin olen ainoa kulttuurityöläinen, joka näin ajattelee, mutta olenkohan harvoja, joka kirjoittaa sen auki?