Fjodor Dostojevski (1821-1881) oli onanisti, joka näki sielullisen epätoivon lopputulemana heittäytymisen Kristuksen ja siten äiti Venäjän yhteyteen. Søren Kierkegaard (1813-1855) oli konservatiivi, joka huolimatta alhaisten, maallisten tuntojensa tunnustamisesta pseudonyymien muodossa kävi Tanskan kirkon uudistumista vastaan. Kumpikin näki sielullisten ongelmien todellisena ratkaisuna “uskon hypyn”.
Hahmotan modernin eksistentialismin käynnistyvän tästä uskovien henkisestä kamppailusta, jatkuvan modernismiin, varsinaiseen eksistentialismiin ja viimein postmodernismiin. Alku määrittää paljon; se tekee Jumalan ikeestä vapautumisesta kärsimystä.
Modernismin tullessa kuvioihin tunnetta korosti huoli ihmisen paikasta tietoisuuden ottaneen keinotekoisen ympäristön sisällä. Suurkaupungit olivat Moolokin kitoja, jotka nousivat kuin sienet maan sisältä ja joiden jauhavia hampaita autot, laivat, lentokoneet ja junat olivat. Ne muuttivat kaupunkien profiilin lopullisesti.
Modernisteihin tutustuessa on helppoa langeta ajattelemaan, kuinka kiinnostava 1900-luvun alun maailma on heistä mahtanut olla, koska postmodernin ohittanut lukija ei sisäistä uskonnollisessa taustassa kasvaneiden kirjailijoiden tuskaa Jumalan muuttuessa kaupungin kasvojen edessä kalpeaksi luukasaksi. Voi luulla heidän kirjoittaneen ylistyksiä, koska he kirjoittivat niin hyvin, vaikka lähestymiskulma oli monimuotoisempi ja esimerkiksi Franz Kafkan (1883-1924) tapauksessa selvästi täynnä kipua. Postmodernistit jatkoivat tätä kritiikkiä mutta kyynisemmällä otteella. Voisikin sanoa, että postmodernismi on modernismia, josta ihmeen tuntu on riisuttu pois.
Varsinainen eksistentialismi taas on fenomenologiaa, joka on pukenut ylleen uskonnollisen moralismin kaavun. On äimistyttävää, että Jean-Paul Sartre (1905-1980) saattoi kirjoittaa edes kaunokirjallisesti toisten ihmisten olevan helvetti ja silti kannattaa kommunismia. Haluaisin kysyä arvon filosofilta, miten joku voi olla noin hyvä kusettamaan itseään.
Oikea epäileminen tarkoittaa johdonmukaisuutta. Jos epäilyä ei voi ylettää tarvittaessa epämukaviin paikkoihin, se vain esittää olevansa ajattelua. Poliittinen varmuus on helpoin tapa menettää uskottavuutensa, silti Sartre lankesi siihen, ehkä varmuuden kaipuussaan. Samanlainen tunne syntyy, kun puhuu muuten täysipäisen ihmisen kanssa, joka paljastaa sivulauseessa uskovansa horoskooppeihin. Uskontoa yhtä kaikki.
Albert Camus (1913-1960) kritisoi Kierkegaardin ajatuksia, mutta tarjosi absurdismissaan uskoa yhdeksi vastaukseksi epäilijöille (ja jopa absurdismin kanssa yhteensopivaksi), vaikka hylkäsikin sen itse. Tuntuu äkkiseltään luontevalta, tavallaan uskonto on vastaus. Mutta voiko materialistisen ihmisen näkökulmasta, jollaiseksi Camus’n katsomuksen kuvittelen, uskonto todella erottua muusta mielettömyydestä? Ihminen tukeutuu epätoivossaan selityksiin, ei oletettuun henkeen. Tai: ne ovat sama asia. Eroaako tämä Kierkegaardista lopulta niin paljoa? On erikoista, että Camus nostaa uskonnon esille erityisesti (muut vaihtoehdot ovat mielettömyyden hyväksyntä ja itsemurha, jonka filosofi hylkää suorilta). Se kertoo kulttuuristamme, (kristin)usko varjostaa asenteita lännessä vieläkin.
Menetimme paljon Camus’n kuollessa auto-onnettomuudessa. Ei siksi, mitä hän olisi voinut vielä kirjoittaa, vaan koska olisi ollut kiintoisaa lukea, miten hän olisi ottanut vastaan vanhenemisen ja hitaan kuoleman.
Klassikoista ehkä vain Friedrich Nietzsche (1844-1900) oli sekavuudessaankin jäljillä. Hän ymmärsi herramoraaliaan luonnostellessaan, mitä todellinen astuminen jumalan ulkopuolelle on: Se on tunnetun kulttuuripiirin “hylkäämistä”, sen näkemistä mittasuhteissaan. Oikea kyseenalaistaminen ei tarkoittaisi sitä, että ihminen voi toimia miten lystää pelkäämättä taivaallista rangaistusta, vaan sitä, että ymmärtää kulttuurin murenemisen täyden potentiaalin; ettei vapauttakaan koskaan ollut siinä mielessä kuin luultiin. Ei olisi banaalia “vapaata tahtoa”, jonka varassa ihminen voi toimia, vaan vapaus olisi yhtä kuin oleminen itse. Tahdolla ei olisi asian kanssa mitään tekemistä, kovista puheista ja will to powerista huolimatta.
On harmillista, että en todennäköisesti tule elämään niin kauan, että näkisin, millaiseksi kulttuuri muuttuu, kun se murtuu todella. Esimerkiksi feminismillä, eksistentialismin serkulla, voisi olla potentiaalia. Nyt se on jäänyt jumiin vastareaktioksi patriarkaatille, toisin sanoen kristinuskon rippeille, oman demiurginsa vangiksi.
Radikaaliin irrottautumiseen demiurgeista tulisi pyrkiä, jotta uudistuminen voisi tapahtua. Pidän yrityksistä, jotka tähtäävät tähän. Näin ei kuitenkaan usein käy, jää jäljelle hiljaa omaksuttu konservatiivisuus, patriarkkojen keinot.