Kulttuuritoimitus-lehdessä on julkaistu nyt kaksi osaa kirjoittamaani esseesarjaa Esikoiset. Sarja käsittelee J. H. Erkon palkinnon saaneita kirjailijoita ja kirjoja. Siitä olisi tarkoitus tulla 10-osainen. Sarjan tekemistä ovat apurahoittaneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen arvostelijain liitto. Kolmannen osan pitäisi ilmestyä lähiviikkoina. Suurimpia jarruja projektille tähän mennessä on ollut sähköpostivastausten odottelu, mutta niin aina, niin aina.
Ajattelin eräänä iltana kauan sitten, että olisi mukavaa, jos joku toteuttaisi Esikoisten kaltaisen kirjoitussarjan. Monet kirjoitukseni syntyvät tällaisesta ajatuksesta. Kaikenlaisesta triviasta kiinnostuneena olisin ollut kiinnostunut lukemaan aiheesta pitkänkin tekstin. Koska tajusin, että tässä maassa saa odottaa ikuisuuden, jos ei tee itse, päätin kirjoittaa esseet.
On hyvä tehdä periaatteessa täysin turhaa historiakatsausta samalla, kun maailmassa rytisee. Ihmisen täytyy elää omaa, pientä elämäänsä, kohdistaa katseensa mitä mitättömimpiin asioihin ja ihmetellä.
Tähän mennessä on käsitelty Kari Aronpuron (s. 1940) teosta Peltiset enkelit (1964) ja Matti Paavilaisen (1932–2017) Sukukarttaa (1964) sekä Veikko Polameren (1946–1979) runokokoelmaa 365 (1967). Seuraavaksi on vuorossa Tytti Parraksen (1943–2018) romaani Jojo (1968).
Olen aina ollut kiinnostunut taidepalkinnoista. Jokin niiden konseptin absurdiudessa vetoaa minuun. Taiteen palkitseminen on päätöntä puuhaa. Samalla se on yksi tehokkaimmista keinoista varmistaa teoksen jääminen osaksi kirjallista kaanonia. Joissain tapauksissa silkka mielivaltaisuus ja omien kavereiden kehuminen tekevät taidehistoriaa.
Juha Seppälä kirjoittaa Bog Edin / Lataa ja lue -teoksessaan (Siltala, 2021) seuraavasti. Pätkä on kirjailijan kommentti alun perin vuonna 2015 Parnassossa julkaistuun Nobel-aiheiseen tekstiin ja käsittelee palkintolautakunnan korruptiota:
“Akatemian tunkkaisuutta koetettiin puhdistaa. Miten puhdistaa media ja lehdistö vedonlyöntiasetelmien ruotimisesta, spekuloinnista, kirjallisuuden rienaamisesta, jonka todellinen substanssi rinnastuu mihin tahansa kulttuuri- ja uutispornoon? Ikiaikaiseen, rumaan hypettämiseen, jota itse ‘kuningas’ suojelee. Olisin arvostanut sukupuolista riippumatonta intersektionaalisuutta, joka olisi vaatinut toiminnan, kenties koko palkinnon lopettamista.”
Haluaisin ajatella samalla ankaruudella ja usein ajattelenkin – useista asioista, en vain palkinnoista. Vaan silti jokin juhlarahoissa ja plakaateissa vetoaa; ei siksi että olisin iloinen kenenkään puolesta tai ihailisin tekaistua gloriaa vaan ehkä siksi, että siitä näkee establishmentin avoimuuden jotain taidesuuntaa kohtaan. Olen tällaisista avoimista signaaleista iloisempi kuin siitä, että aivan kaikki piilotetaan. Palkinto itse on sivuseikka.
*
Tähän mennessä olen oppinut vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä selatessani ja mikrofilmejä pyöritellessäni kaksi asiaa.
Ensinnäkin suomalaisen sanomalehtijournalismin kirjallinen taso on ollut selvästi korkeampi 1960-luvun puolivälissä kuin mitä se on nykyään. Tämä johtuu monista syistä. Aiheet on saneltu ylhäältä. Journalistit itse ovat usein valinneet aiheensa ja olleet niistä kiinnostuneita. Nopeus ei ole ollut valttia aivan samalla tavalla; vaikka maailman tapahtumista on kerrottu jo tuolloin reaaliajassa, uutisen on pitänyt olla laajasti taustoittava. Netin mahdollistama tiedonkulun nopeus tarkoittaa, että välittyvä tieto on kapealta alalta ja murusina eri paikoissa. Tarkkaa tilannekuvaa varten joutuu lukemaan kymmeniä artikkeleita. Tähän ei ole aikaa kenelläkään, joka ei ole aiheesta erityisen kiinnostunut.
Yksi merkittävimmistä seikoista on se, että niin sanotut human interest -jutut loistavat vanhoissa sanomalehdissä poissaolollaan. Selasin kahta esseetä varten kirjaimellisesti satoja numeroita 1960-luvun sanomalehtiä eikä silmiini osunut lainkaan “miltä sinusta nyt tuntuu” -tyylisiä henkilökuvia. Elämme tällä hetkellä tunteista kiinnostunutta aikaa. Jokaisen omat fiilikset, toiveet, haaveet, vibat ja muut ovat pääroolissa, kun taas yli puoli vuosisataa sitten ihmisen tunne-elämästä puhuivat lähinnä psykologit ja sosiologit.
En voi kylliksi korostaa, kuinka miellyttävältä tuntui saada eteensä sivu sivulta selkeästi välitettyä ja tiheästi ladottua tietoa. Luin vuosikymmeniä vanhoja uutisia mielihalulla – kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Jos ruodusta poikkeaminen näkyi jossain, niin joissain poliittisissa linjauksissa, jotka eivät kuitenkaan, ehkä yllättävästi, ole olleet lainkaan niin räikeitä kuin me poliittisella historialla pelotellut nuoremmat sukupolvet voisimme kuvitella. Politiikka on paljon räikeämmin esillä nykyään eri lehtien identiteettipoliittisissa kannanotoissa, jotka eivät lymyile taustalla vaan ovat etualalla mielipidetekstien ja human interest -juttujen genrejen yleistyttyä.
Jopa Kotimaan kaltaisessa uskonnollisessa lehdessä saatettiin todeta poliittisella radikalismilla olevan yhteiskunnallisesti hyvätkin puolensa. Toimittajilla ei ole ollut pakonomaista tarvetta kertoa itsestään ja näkemyksistään uutisten varjolla. Kolumneja on ollut reilusti vähemmän, ja ne ovat olleet asiapitoisemmin kirjoitettuja. Sen sijaan esimerkiksi Uudessa Suomessa pyöri kakkossivulla pitkään Rafael Koskimiehen (1898–1977) esseesarja, joka käsitteli yleissivistävästi erilaisia historian intellektuelleja. Edellisen kaltaista ei julkaistaisi nykyään missään sanomalehdessä, niin kuin ei Kansan Uutisten taustoittavaa artikkelia Indonesian sisäpolitiikasta.
*
Toinen oppimani asia liittyy siihen, kuinka “vapaata” yliopistojen hallussaan pitämä tieto on, kun sitä oikeasti tarvitsee. Joitain esseiden kannalta kiinnostavia graduja on jo nyt jäänyt lukematta, koska tämän kokoisessa maassa saatetaan edelleen olettaa, että asioista kiinnostunut matkustaa yliopistokaupunkiin erikseen lukemaan yhtä tutkimustyötä, jonka sisällöstä ja laadusta ei ole tarkkaa tietoa. Niin viitseliäs en ole minäkään.
Jotkut yliopistot ovat sentään tajunneet asetelman mahdottomuuden ja lähettävät pyydettäessä sähköpostikopioita. Jos kaikki materiaali olisi ollut helposti tarjolla netitse, suoraan, olisin hyödyntänyt montaa muutakin tekstiä. Nyt se jäi tekemättä.
Oma lukunsa on vielä se, että joutuu matkaamaan Jumalan selän taakse päästäkseen lukemaan jotain, mitä pidän itse tutkimuksen peruskivenä: sanomalehtiä. Lehtien digitalisaatio ei ole edennyt järin nopeasti. Lähinnä Helsingin Sanomat on tajunnut säästää oman historiansa tuomalla koko arkistonsa verkkoon, jossa siitä pitää maksaa mutta ainakin se on helposti saatavilla. Rahakysymys tämäkin, digitointi on kallista. Ja on tavattoman tunkkaista ja mekaanista työtä, jossa menee ikuisuus. Siitä sitten veikkaamaan, milloin Helsingin yliopisto saa oman digitointiprojektinsa päätökseen; enkä puhu nyt vuodesta vaan ollaanko edes tämän vuosikymmenen puolella.