Kirjallisuudesta saatava ilo on minulle suoraan yhteydessä siihen, kuinka vähän se tuo esille kirjallista itsetietoisuuttaan. Teos joka onnistuu tehokkaimmin käsittelemään kirjallisuuden voimaa ei kerro kirjallisuudesta tai ole tyyliltään leimallisesti kirjallisuutta kommentoivaa. Se on tietoista maailmasta ja maailman kautta itsestään, ei siis toisinpäin, kuten hysteerinen realismi ja muut hyvää kirjallista makua noudattavat postmodernismin kulmakivet.
Usein tyydyttävintä on fragmentaarinen. Luettaessa sirpaleista tekstiä lukemiseen keskittyvän tietoisuuden “ehjyydestä” käsin nautinto avautuu, sillä kyse on haasteesta, jossa mieli myöntää olevansa kaoottisuuden reaalisesta läsnäolosta huolimatta järjestelemiseen taipuvainen ja siten yhdenlaisen illuusion varassa. Haaste on riemua. Se käy empatiasimulaatiosta enemmän kuin esimerkiksi fiktiossa kerrotut tarinat ja niiden henkilöt. Ehjyys taiteessa on vuorostaan pahimmillaan epämoraalista, ideologista.