Kävin sunnuntaina katsomassa ja kuuntelemassa eturivissä TYY:n perinteistä lakitusta. Sitä ennen kävelin lippukulkueessa.
Puheessa saarnattiin yksinkertaisten perusasioiden puolesta, sivistyksen puolesta tyhjää höpötystä vastaan. Liikutuin omaksi yllätyksekseni, myönnän. Joinain päivinä tarvitsemme yksinkertaistuksia, sanahelinää vastustaaksemme sanahelinää.
En kokenut olevani osa joukkoa. Iso ihmismassa tuntui olemiseni kannalta merkityksettömältä, vaikka oli vaikuttava näky. Valkolakkini olinpaikasta ei ole tietoa.
Tunteisiini vaikuttivat enemmän ympärillä tuntunut nuoruuden taipumattomuus ja aurinko, joka oli viimein alkanut paistaa tuulisen ja sateisen päivän jälkeen.
Kun käsky kajahti, painoin kunnioituksesta päähän hattuni, vaikka se ei valkoinen olekaan.
Seuraavana päivänä join litran simaksi kutsuttua kiljua. Kuuntelin vodkalasi kädessä nuorten naisten naurua. Söin vegaanista perunasalaattia, joka oli niin vietävän hyvää, että yritin tiedustella reseptiä.
Tekijä kertoi olleensa ruokaa tehdessään niin humalassa, ettei osannut sanoa salaatin ainesosista. Valkosipulia siinä ainakin oli, rutkasti. Söin munkkeja, joiden rapean kuoren alta rasva tirskahti hampaiden painuessa niihin. Vodka maistui suuvedeltä.
Tänään siivosin asuintovereideni kanssa pihaamme. He kiipeilivät katolla putsaten sitä ja rännejä. Talon ja huoneiden laittaminen kuntoon keväällä on tietenkin myös sielullinen toimenpide.
Hyvää kevättä lukijoille, tätä uutta blogia on ollut hauskempaa tehdä kuin mitään aiempaa. Toisin kuin Horace Engdahl, en usko blogin olevan kirjallisuudesta erillistä, hallitsematonta “lörpöttelyä”. Blogi voi olla sanoiltaan punnittua kirjallisuutta, kiinnostavampaa esseistiikkaa, päiväkirjaa ja fragmenttia kuin moni kansien väliin päätynyt sana. En tosin tiedä olenko onnistunut kirjoittamaan niin.