Luin jo joitain aikoja sitten Jyrki Lehtolan kirjoituskokoelman Teokset I (WSOY, 2001). Tiiliskivi sisältää Lehtolan parhaimmat pakinat Ilta-Sanomista, Imageen kirjoitettuja esseitä ja liudan muihin lähteisiin kirjoitettuja kolumneja ja sivalluksia 90-luvulta ja 2000-luvun alusta.
Kirja on ollut julkaisuna tietysti täysin absurdi, koska Lehtolan lyhyet tekstit eivät sovi luettavaksi yli 700 sivun mötikkänä. Selasinkin opusta lävitse silloin tällöin keväästä asti.
Kulttuurimme on rakastunut nostalgiaan. Aivan liian vähän puhutaan nostofobiasta, nostalgian vastakohdasta, joka on inhoa menneisyyttä kohtaan.
Nostalgia syntyy, koska mielemme korostaa onnellisimpia muistojamme. YouTube-videoiden kommenteissa kaivataan takaisin vanhalle hyvälle 70- tai 80-luvulle, jolloin kaikki oli yhteiskunnallisesti monin paikoin huonommin ja vaikeampaa. Mutta muistelija itse oli nuori. Led Zeppeliniä soitettiin autoradiossa. Näppäimistölle päästetty baby boomer sai saman auton takapenkillä ensimmäisen kerran treffikumppanin hellää kosketusta.
Olen aina ollut antinostalginen. Historian lukeminen tekee sellaiseksi. Kiinnostavin vaihe elämässä on mielestäni aina ollut edessäpäin.
Nostofobia syntyy selaillessa sellaisia kulttuurisia tuotteita, joissa ei ole menneiden aikojen neonvalohohtoista magiaa. Sen tilalla ovat repsottava, homeinen tapetti ja virtsanhajuinen kaakeli jo 50-luvulla rakennetun kapakan miestenvessassa.
Oman nuoruuteni estetiikka: 2000-luvun vaihteen kännyköitä matopeleineen, huonosti istuvia pukuja, liian matalia farkkuja ja nuhjuisia college-paitoja, käsiin räjähtäviä tyhjiä mediayrityksiä, satanismi- ja huumepaniikkeja, WTC-salaliittoteorioita, Angelfire-sivustoja ja Playstation-demoja. Ja toinen toistaan tyhjempiä kulttuurihahmoja, jotka 70-luvusta ja 80-luvusta selvittyään nousivat kansakunnan kaapin päälle luimistelemaan.
2000-luvun muisteleminen tuntuu samalta kuin kaappikellon tikityksen kuunteleminen tylsällä sukulaisella vieraillessa. Ylitseni käy edelleen puistatuksia. Ne ovat muistumia kulttuurin leimallisesta pinnallisuudesta.
Niin moni juttu vanhenee tunnistamattomaksi. Aika mataa ja maailma kehittyy, Tamagotchi on kuitenkin aina sama ja siksi vuosien vieriessä aina vain absurdimpi vempele.
Lehtolan teos on kokonainen kavalkadi näitä puistatuksia, koska se koostuu päänaukomisesta julkisuuden henkilöille, jotka olivat joskus hyvin esillä ja nykyään tuntemattomuuksia.
Tunnistin suurimman osan nimistä, koska elin tuota aikaa. 2000-luvulla syntynyt lukija ei tajuaisi teksteistä ja niiden kontekstista tuon taivaallista.
Miettikääpä, esimerkiksi Esa Saarinen oli joskus julkisuuden henkilö! Esa Saarinen oli nuori, ja hänen mielenkiintoisuutensa oli sidottu hänen nuoruuteensa.
Karmeaa. Pohtikaa seuraavaksi, miltä nykyään pinnalla olevat mediahenkilöt näyttävät 20 vuoden päästä. Miltä Pontus Purokuru näyttäisi tällaisessa aikalaisantologiassa?
*
Kokoelma on armoton myös sen kirjoittajaa kohtaan. Lehtola on parantanut laatuaan viime vuosina. Hänen Imagen kolumninsa ovat terävämpiä, Tesla metsässä oli yksi viime vuosien onnistuneimmista esseekokoelmista.
Onko kyse kirjaprojektin kunniahimoisuudesta, kirjoittajan kehityksestä tai kustannustoimittajan ammattitaidosta, sitä en osaa sanoa.
Monissa kirjoituksissa mennään tuttuun tapaan siitä, mistä aita on matalin.
Lehtolan on ollut helppo osua maaliin, sillä hänen ei ole kuin tarvinnut osoittaa ilmiselvin, eli se, mitä kukaan julkkis ei halua sanoa: niin helposti katoaa mainen kunnia. Kaikilta.
Kirjoittaja lyö myös usein ohitse samoista syistä. Joidenkin kohteiden nuoruus estää häntä näkemästä näiden teoille kestävää moraalista pohjaa.
Ylemmyydentuntoinen setämiehen naureskelu “kettutytöille” on kääntynyt viime vuosina itseään vastaan. Mia Takulan (ja Pentti Linkolan) kaltaisille hahmoille jaksettiin juppi-Suomessa naureskella mitä ylemmyydentuntoisemmin tavoin eikä Lehtola ole tämän yläpuolella.
Nyt Takulasta kirjoitetaan asiallisesti Ylelläkin ja Linkolaa muisteltiin hänen kuoltuaan käytännössä kansallissankarina. Suomi onkin julkisessa keskustelussa sivistyneen Euroopan viimeisiä, jotka pitävät kiinni turkistarhauksen nimellä kutsutusta barbariasta, josta kaikki paitsi kepu haluaisivat jo eroon.
Olisiko vielä 90-luvulla arvattu tällainen käänne valtamediassa? Luonnonsuojelua voidaan alkaa pitää 2000-luvun kulttuurisena avantgardena sen aidoimmassa merkityksessä: etujoukoissa käytetty kieli on siirtynyt valtavirtaan. Kyse ei ole enää trendistä.
Sen sijaan tuon ajan “oikeat” eetikot, kuten rockhenkiseksi tituleerattu Saarinen ovat roskakorissa. Hänen hyvää itsekkyyttä ajava käytännöllinen filosofiansa yhdistetään yhä useammin liskoihmisiin eikä hyvinvoinnin tulevaisuuteen.
Silloin ennen rock tarkoitti samaa kuin populaari. Nykyään rock on undergroundia, jonne Saarisen kaltaiset ihmiset eivät haluaisi sijoittua. Väärin ennustettu, Esa.
*
Taiteen lohdullisuus on monille siinä, että se ruokkii nostalgiaa. Ajan estetiikkaa on ikään kuin valmiiksi suodatettu pois harkitsemalla tarkkaan mitä kameran eteen päästetään, syntikka ujeltaa tai paperille kirjoitetaan.
Taideteokset ovat hyperversioita todellisuudesta. 80-luvulla tehty elokuva näyttää heti aikansa tuotteelta, vaikka tosiasiassa maailmassa oli sen tekoaikana vielä valtava määrä 70-lukulaisia esineitä, joita ihmiset käyttivät päivittäin: autoja, taloja, vaatteita, huonekaluja, populaarikulttuuria.
Maailma on täynnä kulttuurituotteita, jotka säilyttävät ajan kammottavan ilmapiirin. Suuret massat eivät fanita niitä.
On vielä aika helppoa katsoa 80-luvulla tehtyä populaarielokuvaa, mutta jos tuijottaa vaikka mehupurkin designia tai aikakauslehden haastattelua, siinä on jo jotain luotaantyöntävää. Aivan niin kuin omassa aikalaiskulttuurissamme tulee olemaan 40 vuoden päästä. Uncanny valley olemme me itse mutta menneisyydessä.
Siksi on olemassa vaporwaven kaltaisia ilmiöitä. Ne rakentavat koko 80-luvun uudestaan animeksi ja Miami Viceksi.