Taskmaster (2015–) on brittiläinen paneeli- ja visailuohjelma, joka on kerännyt erityisesti viime vuosina suosiota ja kulttimainetta ympäri maailmaa. Televisiokanavana oli aluksi komediaan keskittyvä pienempi Dave ja kymmenennestä kaudesta eteenpäin iso kaupallinen toimija, Channel 4. Ohjelmassa päättyi aiemmin syksyllä 16. kausi, ja sitä on tilattu ainakin kauteen 21 asti lisää.
Ohjelman konsepti on yksinkertainen: Viisi koomikkoa tekee mitä erilaisimpia hassuja tehtäviä, jotka on nauhoitettu ennen ohjelman studio-osuutta etukäteen. Tehtävät vaihtelevat älypulmista fyysisiin suorituksiin, käden taitoa vaativista luovuutta kysyviin. Toisin kuin useimmissa paneeliohjelmissa, kisaajat eivät vaihdu joka jaksossa, vaan heidän seikkailujaan seurataan jaksosta toiseen, koko kymmenosaisen kauden ajan.
Studiossa kisailijat suorittavat yleisön edessä joka jaksossa pari tehtävää lisää, yhden ohjelman alussa ja yhden lopussa. Välissä he katsovat yhdessä studioyleisön kanssa suorituksiaan, jotka ohjelman juontaja, “taskmaster” Greg Davies (s. 1968), pisteyttää oman mielivaltansa mukaan. Apunaan Daviesilla on uskollinen assistentti, Alex Horne (s. 1978), jonka tehtävä on olla hömelö sidekick, joka avittaa kilpailijoita näiden tehtävissä. Sarjan päätteeksi pisteet lasketaan yhteen ja voittaja saa palkinnoksi patsaan: taskmasterin kultaisen pään.
Butt-monkeyn roolin ottanut Horne on tosiasiassa sarjan luoja ja sen kaikkien tehtävien suunnittelija. Hän on osunut kultasuoneen, koska ohjelman suosio on vain kiihtynyt formaatin levitessä. Brittien näkemyksen lisäksi suosittuja versioita on tehty Ruotsissa (2017–), Tanskassa (2018–), Norjassa (2019–), Uudessa-Seelannissa (2020–), Kroatiassa (2021–), Portugalissa (2022–) ja Quebecissä (2022–). Taskmaster on käväissyt huonommin tuloksin myös Belgian (2016), Espanjan (2018) ja Yhdysvaltain (2018) TV-ruuduilla. Australialaisen version ensimmäinen kausi päättyi jokin aika sitten, ja ohjelmaa on kaupiteltu viime aikoina Cannesin televisiojuhlilla muihinkin maihin. Myös Suomessa on oma, hyvin suosittu Taskmaster-versionsa, jota esitetään MTV3:lla lauantai-iltaisin nimellä Suurmestari (2020–). Ohjelmasta on tulossa Briteissä jopa oma lasten versionsa.
Vuosiluvuista näkee, että sarjan formaattia on ollut aluksi vaikea myydä. Erityisesti yhdysvaltalainen ja espanjalainen versio ovat selviä epäonnistumisia. Ohjelmaa on tuottajien painostuksesta muutettu niin paljon paikalliselle yleisölle sopivaksi, ettei alkuperäisestä charmista ole jäänyt mitään jäljelle.
Taskmaster on noussut kansainväliseksi menestysformaatiksi vasta Pohjoismaiden avittamana. Jostain syystä täällä on tajuttu, ettei formaatissa ole vikaa eikä sitä siksi ole lähdetty peukaloimaan. Tuoteperheen omistava Avalon-yhtiö onkin alkuseikkailuista viisastuneena vaatinut ohjelmaa adaptoivilta tahoilta uskollisuutta formaatin perusrakenteelle.
Katsoin brittiversion yhdeksän ensimmäistä kautta koronaeristyksen aikana vuonna 2020. Tuon jälkeen olen ollut sarjan ystävä. Olen katsonut kaikkien muiden maiden ohjelmista jaksoja ja seuraan suhteellisen uskollisesti Uuden-Seelannin, Norjan ja Tanskan versioita. Suomen versiosta en ole välittänyt kauheasti, vaikka Pilvi Hämäläinen (s. 1985) on assistentin roolissa hyvä.
On tyypillistä, erityisesti gyldyrelleissä piireissä, vastata parasta TV-sarjaa kysyttäessä jokin yhdysvaltalaisista TV:n kultakauden tuotoksista, usein jokin laajakaarinen draama, joka on ottanut mallia elokuvatuotannon puolelta.
En perusta useimmista näistä. Olen ajatellut parhaaksi televisioksi sisällön, jota ei saa kuin TV:stä tai TV:n kaltaisesta lähetysvirrasta. Televisio on tarkoitettu toisteisille formaateille, jotka ovat sille omiaan, ei venytetyille elokuville. Ominaisinta TV-viihdettä ovat tietovisat, keskusteluohjelmat, saippuaoopperat, sitcomit, lauantaipiirretyt, eläkeläisdekkarit, realityt, siis lähetysvirta, joka on historiallisessa mielessä enemmän velkaa radiolle, ei Hollywoodille tai taide-elokuvalle. Suomalaisen TV:n kiinnostavimpia saavutuksia ja kulttuurisesta murroksesta kertovia luomuksia ei ole Sorjonen (2016–2020) vaan Tuttu Juttu Show (1992–2002, 2019–2020) ja Tankki täyteen (1978–1980).
Toisin sanoen TV on välineenä parhaimmillaan harmittoman mutta koukuttavan viihteen areena. Se on ollut tietoista todellisuuspakoa myös älykkäille ihmisille, seikkailua niille, jotka eivät seikkailua muuten elämässään tuntisi. Television tyhmentävin vaikutus ilmenee kärjistävässä ajankohtaisohjelmistossa, ei viihteessä.
Jos paras TV-sarja on se, joka tuottaa taatusti iloa, siis jonka parissa viettää eniten aikaa ja jota oikeasti seuraa, saattaa olla, että Taskmaster on minulle kirkkain TV-viihteen saavutus sitten lapsuuteni.
* *
Taskmasterin huumorissa on mukana hyvässä hengessä tehtyä nöyryyttämistä ja naurunalaiseksi joutumista, mikä on tyypillistä brittiläiselle komedialle. Studiossa kilpailijat katsovat toistensa suorituksia, jotka Davies pisteyttää. Moni kilpailija on todennut, että ohjelmassa kaameinta on jäädä puolitiehen. Parhaiten suoriutujat ovat neroja, huonoiten suoriutujat kansansuosikkeja.
Tai näin ehkä joskus. Tosiasiassa Taskmasteria vaivaa “voittajan kirous”. Hyvin usein kauden voittaja ei nouse tähdeksi tai saa lisää työtarjouksia. Tästä ovat puhuneet sarjan voittaneet Richard Herring (s. 1967), Dara Ó Briain (s. 1972) ja Sarah Kendall (s. 1976). Mitä suositummaksi Taskmaster on tullut, sitä enemmän siihen on hinkunut osallistujia, joilla on niin kova kilpailuvietti, että luovuus on hukkua matkan varrelle.
Esimerkiksi Herring on menestynyt koomikko. Stand up -legenda Stewart Leen (s. 1968) kanssa he muodostivat Lee & Herring -koomikkoparin, joka jatkoi alternative-komedian perinnettä 90-luvun Britanniassa satiirisilla sketsi- ja talk show -ohjelmillaan. Sittemmin Herringistä tuli yksi komediapodcastin uranuurtajista Richard Herring Leicester Square Theater Podcastin (2012–) myötä. Hän hallitsee erityisesti rennon improvisaatiohuumorin.
Omalla Taskmaster-kaudellaan Herring on seinäruusu. Voitostaan huolimatta hän kalpenee muistettavuudessa muille kymppikauden kilpailijoille. Herring on ihmetellyt monesti ääneen sitä, ettei Taskmasterin voitto tuonut (korona-ajasta huolimatta) ainuttakaan työtarjousta, vaikka syy on ohjelmaa katsoneille selvä. Herring on Taskmasterissa vaitonainen suorittaja eli aivan toinen ihminen verrattuna suulaaseen ja vapaasti assosioivaan julkisuuskuvaansa. Jatkuvasti hermoromahduksen partaalla oleva ja tehtävissä kyvytön näyttelijä Katherine Parkinson (s. 1978) on sen sijaan kauden todellinen tähti ja katsojien samastumiskohde.
Toinen esimerkki on vuosi sitten syksyllä esitetty kausi 14, jonka voitti Dara Ó Briain. Ó Briain on irlantilainen show-mies, joka on yksi menestyneimmistä koomikoista Brittein saarilla. Hän juonsi lähes 20 vuotta Mock the Week -ohjelmaa (2005–2022), tekee säännöllisesti stand upia ja on vakiovieras lukuisissa huumoriohjelmissa. Voitto ei tuonut hänen uraansa lainkaan uusia ulottuvuuksia. Ó Briain oli kisassa hauska, mutta hän suoritti sen TV-ohjelmakonkarin varmuudella suoltaen lähes käsikirjoitetun oloista vitsiä varmalla tahdilla.
Sen sijaan kaudella viimeiseksi sijoittuneiden John Kearnsin (s. 1987) ja Fern Bradyn (s. 1986) suosio räjähti. Aiemmin lähinnä “koomikoiden koomikkoina” pidettyjen underground-humoristien aitous, samastuttavuus ja eksentrisyys johtivat kummankin tapauksessa loppuunmyytyihin kiertueisiin ja rahakkaisiin työtarjouksiin. Kumpikin on kertonut, että Taskmaster on tehnyt heidän uralleen ihmeen. Autistinen Brady piti kokemusta parantavana myös henkisesti, sillä Taskmaster on ensimmäinen TV-ohjelma, jossa hän uskalsi tuoda esille kirjolla olemistaan.
Taskmaster on siis tuottoisa bisnes monille siihen osallistuville. Alun perin pienemmällä Dave-kanavalla esitettyjä yhdeksää ensimmäistä tuotantokautta hallitsee rentous ja formaatin löytyminen. Moni osallistujista ei tiedä, mihin on ryhtynyt, joten paineita ei ole. Vasta isommalle Channel 4:lle siirtymisen aikoihin, vuonna 2020, oli havaittavissa selvä muutos. Ohjelman katsojamäärä kasvoi kerralla kaksinkertaiseksi ja puitteet komeammiksi. Franchise paisui. Taskmaster ei ole enää ohjelma, johon on jouduttu rukoilemaan tekijöiden kavereita ja uusia tulokkaita, vaan se on tähtientekijä, jossa kilpailevista jotkut tietävät päässeensä varmuudella kotimaansa ja osin kansainvälisen viihteen raskaaseen sarjaan. Esimerkiksi Fern Brady on käynyt Taskmasterin jälkeen kiertueella Suomessa asti.
* *
Nöyryyttäminen maistuu brittikoomikoille. Kukapa ei haluaisi näkyä toisten silmissä altavastaajana – ja kerätä samalla sympatian ja parhaat naurut? Davies ei säästä sanojaan pilkatessaan kisailijoita. Hän solvaa heidän suorituksiaan ja järjenjuoksuaan suorasukaisesti, melkein koulukiusaajan armottomuudella, mikä on ironista, sillä Daviesin siviiliammatti ennen koomikonuraa oli opettaja. Kiusaaminen on virkistävää. En nimittäin aina aivan ymmärrä ylöspäin lyömisen vaatimusta vitsailussa.
Tietysti ymmärrän, että hyvin ansaitsevat koomikot asettamassa itsensä tietoisesti naurunalaisiksi ei pistä ketään todellisuudessa eriarvoiseen asemaan. Enkä tarkoita, että nauttisin syrjivästä ilkeilystä.
Mielestäni huumorin varjolla voi kuitenkin, performatiivisesti, lyödä jo lyötyä puhtaan vahingonilon hengessä. Brittiläisessä huumorissa nauretaan onnistuneesti myös alaspäin lyöden. Musta kyy (1983–1989), Bottom (1991–1995), Todella upeeta (1992–2012), ynnä muut sisältävät kaikki vitsejä, joissa yhteiskunnallisesti arvottomassa asemassa olevat saavat köniinsä kelvottomilta tai ylemmiltään, muka kunnon ihmisiltä. Se on hauskaa katarsiksen vuoksi. Ihmiset tunnistavat itsensä niin kusipäissä kuin kiusatuissa.
Stephen Fry (s. 1957) on tunnetusti tehnyt eron brittiläisen ja amerikkalaisen komedian välillä. Delta-jengi-elokuvassa (1978) on kohtaus, jossa eläimellinen John Belushi (1949–1982) tuhoaa ärsyttävästi renkuttavan hipin akustisen kitaran. Fryn mukaan amerikkalainen koomikko haluaisi esittää Belushin roolin, brittiläinen hippiä.
Huumorin hauskuus selitetään usein sillä, kuinka se paljastaa tosiasiassa rakenteiden haavoittuvuuden ja epäreiluuden. Kun siis aristokraattinen Blackadder kohtelee TV-sarjassa ryysyköyhälistöön kuuluvaa apuriaan Baldrickia väärin, emme naura Baldrickille vaan Blackadderin pikkumaisuudelle.
En usko tällaiseen selitykseen. Nauran nimenomaan sille, että Baldrickia haukutaan. Ei siksi, että vihaisin hänen edustamiaan ihmisiä, vaan koska tabun rikkominen turvallisessa ympäristössä synnyttää hauskan.
Alaspäin lyömistähän se on, ja sille nauramista.
En ole varma, voiko naurua järkeistää. Hyvät koomikot ymmärtävät, miten hauska toimii, mutta huumoria voi teoretisoida vain tiettyyn pisteeseen saakka, kunnes se menettää merkityksensä ja lakkaa olemasta hauskaa. Nauru on gut reaction, pohjimmiltaan älytön sellainen. Parhaat koomikot ovat sen triggeröimisen mestareita.
Kun nauran, en naura (vain) asialle itselleen, vaan tilanteen absurdiudelle ja törkeydelle, mahdollisuudelle sanoa jotain, mikä jää yleensä sanomatta. En välitä “nokkelasta” huumorista, joka paljastaa hyvää tarkoittaen rakenteista jotain, jonka jo tiedän. Epäreiluuksien osoittaminen toimii ilkeän huumorin keinoin paremmin.
Pidän brittiläisten paneeliohjelmien ja podcastien huumorista, mutta yllättävän vähän niihin osallistuvien koomikoiden stand upista muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Brittien huumorintaju on luotu pubiympäristöön, ja se toimii parhaiten sopivasti improvisoituna. Vitsailu on hauskimmillaan vakaiden peruskivien päälle rakennettua improvisaatiota, siis kommunikaatiota tai ainakin illuusio siitä. Stand upissa ongelma on usein, että harjoittelu näkyy lopputuloksesta liian helposti.
* *
Erityisenä pilkan kohteena Taskmasterissa on Alex Horne, joka on valinnut itselleen herkullisimman roolin niin Daviesin kuin kilpailijoiden nöyryytettävänä. Moni tehtävä päättyy siihen, että Horne joutuu syömään tai tekemään jotain epämiellyttävää. Sitten Davies sättii häntä.
Ohjelman katsojat tietävät, että Horne on todellinen Taskmaster. Hänen halukkuudestaan asettua kerta kerran jälkeen vitsien kohteeksi on kirjoitettu masokistisena harjoituksena ja koko Taskmasterista queereja ja sadomasokistisia alasävyjä sisältävänä ohjelmana. Tätä näkökulmaa Greg Davies ei allekirjoita, luultavasti koska koomikkona hän ymmärtää immersioon uppoutuvaa katsojaa paremmin lavahahmon ja todellisuuden välisen suhteen monimutkaisuuden.
Itsekin näen asian toisin. Taskmasteria esitetään iltamyöhään, mutta se on satunnaisista ärräpäistä ja pervoiluista huolimatta ennen kaikkea lastenohjelma. Se on sitä siinä mielessä, että se esittää tehtäviä, jotka tuntuvat lapsesta välittömästi ymmärrettäviltä: edessä on este, se on ratkaistava. Analyyttinen aikuinen, joka erehtyy kysymään miksi, voittaa ehkä kisan mutta häviää ohjelman hengen.
Lewis Carrollin hengen mukaisesti Taskmaster antaa kilpailijoille kerta toisensa perään järjettömiä lähtökohtia, joihin ei vastauksena ole muuta kuin lisää päättömyyttä. Moni yritys olla looginen raukeaa sisyfosmaiseen pettymykseen ja alkuasetelmaan palaamiseen, joka on pienten lasten kokemusmaailmalle tuttua.
Epäreiluutta korostaa, että moni tehtävä on ratkaistavissa oikopoluin tai jopa “huijaamalla”. Tosin mikä on huijaamista ja mikä ei, on Taskmasterin maailmassa tehtäväkohtaista ja siten ei-täysin-mutta-melkein-mielivaltaista. Samoin on Taskmasterin mielivallan käsissä, onko “oikea” vastaus tehtäviin absurdismin syleily vai rationaalisen maailmankuvan pönkittäminen. Hulluus on epäreiluutta ja epäreiluus nautintoa.