Kirjailijat ovat huolissaan äänikirjojen korvauksista. Asiasta on puhuttu viime aikoina taas enemmän. Samaan aikaan suuret suomalaiset kustantamot WSOY ja Otava ovat myyneet julkaisuoikeusomistukseensa kuuluvat teokset Spotifyn palveluun kysymättä lupaa kirjailijoilta. Siinä tausta.
1. Kirjailijat, mitkä olivat kirjoittamanne sopimukset? Jos sopimuksessa lukee, että kustantaja saa kaikki julkaisuoikeudet määrittämättömäksi ajaksi ilman, että teiltä tarvitsee kysyä mitään, kustantajalla on nämä oikeudet. Te olette ne kustantamoille luovuttaneet. Se siitä. Ymmärrän, että tärisevä kirjailijanalku haluaa ensimmäisen teoksensa ulos hinnalla millä hyvänsä. Ymmärrän myös sen, että urallaan edennyt taiteilija haluaa uransa jatkuvan eikä jäädä tyhjän päälle. Mutta jos kustantamolla on oikeus tehdä teoksillanne mitä tahansa, lopputulos on ollut nähtävissä tuhannen kilometrin päästä. Te olette luopuneet omista oikeuksistanne kustantamon ehdoilla. Ihan itse, kenenkään uhkaamatta aseella. Miksi uskoitte johtajaan?

2. Edellä kirjoittamani ei tarkoita empatiani puutetta. Olisi kohteliasta ja moraalisesti oikein, jos kustantajat kysyisivät kirjailijoilta lupaa. Tarkoitan vain, että jos herää tässä vaiheessa siihen, että yritykset tekevät omistamallaan materiaalilla ihan mitä haluavat, niin ei muuta kuin tervetuloa todellisuuteen. Kustantamo ei ole omistaan huolta pitävä kotipesä vaan bisnes, ja kirjailijat freelancereita, jotka työskentelevät bisnekselle. Me täällä työväestössä olemme eläneet alistustaloudessa iät ja ajat. Tuotantovälineet eivät ole kuuluneet työntekijöille ikinä, ja kustantamo kohtelee tekijöidensä tekstejä kuin tehdas laitteistoaan.
3. Ehkä tästä herää vastarintaliikkeitä kirja-alalla. Epäilen kuitenkin, että laajoja sellaisia ei synny, sillä kustantajat tietävät taiteilijoiden reaalipoliittisen naiiviuden ja monien kulttuurialan toimijoiden kertakaikkisen kädettömyyden, ainakin mitä tulee järjestäytymiseen. Kustantamot eivät olisi antaneet Spotifylle kaikkea kuin kultalautasella, jos taustalla ei olisi vakaata luottoa siihen, että kirjailija nielee suuhunsa ulostetun paskan ja lopuksi taipuu kiittämään kauniisti.
4. “Onko kaikki enää kontenttia?” kysyi joku internetissä. On. Kaikki on sisällöntuotantoa. Inhoan sitä itsekin ja vihaan sitä, että taiteilijoita kutsutaan “creativeiksi” tai “luovan alan ammattilaisiksi”. Miksi ei voi olla kuvataiteilija, kirjailija, muusikko? Edustan arkaaista ajattelua. Pääasiallinen tapamme kuluttaa taidetta määrittyy helppouden mukaan. Mikään ei ole niin helppo asia kuin taskutietokone eli puhelin. Jatkuvasti virtaavaa alkoholismia voi pitää yllä kittaamalla viskiä, olutta, giniä, viiniä päivän eri tunteina ja eri tilaisuuksissa, mutta tosiasia on, että se on kaikki silti vain alkoholia. Päihtymystä etsivät myös kaikki ei-artsyt kuluttajat, ne joilla on eniten rahaa ja joita on eniten. Silloin on aivan sama tuuttaako puhelimesta podcast, äänikirja, YouTube-video, TikTok-tanssi, kaverin WhatsApp-viestit, Iltalehden uutishälytykset vai kova porno, kunhan jokin turruttaa ja vie pois tästä paskasta maailmasta. Sillä pitkän työviikon jälkeen ihminen ei halua kuin unohtaa kaiken, kunnes koittaa uusi maanantai. Sisältöä! Sinä teet sisältöä! Soylent Green on tehty sisällöstä!
5. Jälleen kerran… Taiteilijan on aina hyvä muistaa: Suurinta osaa kuluttajista ei kiinnosta, mistä maito tulee. Ei kiinnosta pätkän vertaa, ei kaiken muun katastrofin ohella. Ihmisillä on vielä halu nähdä aidon ihmisen taiteellista työtä AI:n tekemän työn sijasta. Osin sen takia AI-firmat ovat kusessa. Silti kirjailijoiden kärsimykset eivät kiinnosta. Suurin osa ihmisistä ei ole poliittisia. Vaikka olisikin, empatian ulottaminen kirjailijoihin ei luonnistu keneltäkään. Suurimmalle osalle kirjailija ei ole ammatti. Tätä aitosuomalaista asennevammaa ei korjata toiveajattelulla.
6. Siksi kirjailijoiden on pakko huolehtia itsestään ja järjestäytyä. Kukaan muu ei tee sitä heidän puolestaan. Joukossa on voimaa. Perustakaa osuuskuntia. Vaatikaa kirjailijaliitolta enemmän. Jos se ei siihen jäykkyytensä takia pysty, alkakaa harkita aidon poliittista ammattiliittoa lakihenkilöineen, joka pitää huolen sopimusten tasapuolisuudesta kaikille kirjailijaksi aikoville. Valitettavasti en usko tällaiseen siitä yksinkertaisesta syystä, miksi kaikki taiteilijoiden ammattiyhdistysliikkeet ovat epäonnistuneet: taiteilijuus on usein itsekeskeistä ja epäkäytännöllistä eikä solidaarista ja toimeenpanevaa. Tälläkin hetkellä kaikki tuohtuvat minun toimeentulostani, kun pitäisi puhua meidän toimeentulostamme. Ehdotuksia omista kustantamoista heitetään. Suurin osa valitsee ratkaisuksi lamaantumisen, pelkään.
7. Inhotaanko Suomessa kulttuuria? Kyllä inhotaan, on aina inhottu. Eivät kaikki. Merkittävä osa kuitenkin. Jopa kulttuurintekijöistä osa inhoaa kulttuuria. Eikä lopuistakaan suurin osa pidä omaa kulttuuriaan “kulttuurina”. On näet kansankulttuuria, joka ei ole kansan mielestä kulttuuria, mikä on siis hyvä asia, ja Kulttuuria isolla K:lla, joka on kansan mielestä oikeaa kulttuuria eli elitismiä eli paha asia. Tämä kansa tulee metsästä. Kaikki kulttuuriksi, tai siis Kulttuuriksi, kutsuttu on saneltu sille ulkoa. Kulttuuri on venäläisten ja ruotsalaisten ja EU:n ja amerikkalaisten ja kiinalaisten juoni suomalaista vastaan. Erityisesti kirjallisuudessa piilee kaikkea, mitä suomalaiset vihaavat: vaikeaselkoisuutta, kansainvälisyyttä, luokkatietoisuutta ja lukutaitoa. Tai niin luullaan, oikeasti kaikkia näitä on monissa kirjoissa tuskin nimeksi, mutta mielikuvillahan tässä pelataan eikä oikeilla pelimerkeillä. Kulttuurijuonittelulla suomalaisesta yritetään tehdä salonkikelpoista. Se ei vittu sentään käy, mieluummin vaikka haulikonpiiput suuhun. Siksi kaikki kulttuurista oikeasti pitävät toimivat kulttuurialan sisällä. Muilla ihmisillä ei ole mitään väliä, sieltä solidaarisuutta ei heru. Siksikin mahdollisen vastarinnan olisi oltava alan sisäistä ja omia etuja turvaavaa.
8. Jos ihmeen kaupalla päätätte käydä laajempaan vastarintaan, ettekä tyydy hyödyttömiin ja narsismia ruokkiviin symbolisiin eleisiin, muistakaa, että taisteleminen voi olla myös hauskaa, eikä pelkkä ikävä velvollisuus.