Sosiaalisessa mediassa laitetaan tekstin perään /s, kun halutaan kertoa muille käyttäjille, että kyse on sarkasmista. On paikkana YouTube, Reddit, Facebook, mikä tahansa, sarkasmi kirjoitetaan auki.
En ole vielä tähän päivään mennessä lukenut ainuttakaan /s-merkinnän sisältävää kommenttia, joka ei olisi ollut ymmärrettävissä sarkasmiksi pelkän kontekstin, siis lukutaidon, perusteella. /s on ollut turha. Ja turhauttava. Lukutaitoiselle sarkasmin kirjoittaminen auki latistaa sen tehoa. Kokeile kertoa vitsi ja lisää sen perään, että kerroit juuri vitsin, niin ymmärrät.
Merkintä on olemassa vain yhdestä syystä. Lukemaan kykenevät suojaavat sillä itseään lukutaidottomilta. /s on sosiaalista pelkoa. Sen tehtävänä on näyttää, ettei sanottua tule ottaa tosissaan, jotta ei joutuisi muiden silmätikuksi tai canceloiduksi. Samalla se osoittaa syvää epäluottamusta lukevaa yleisöä kohtaan. Se on kilpi, jolla torjutaan muiden ihmisten herättämää ahdistusta.
Internetissä ei ole olemassa tekstisävyjä. Demokratisaatio on tarkoittanut tyhmentymistä, koska älykkäiden on alennettava omia kielellisiä standardejaan typeryksiä varten. Trickle down -teoria ei toimi näiltäkään osin. Rikas kieli ei tartu pölvästeihin, vaan pölvästit raahaavat muut tasolleen. Koska sosiaalinen media kuuluu kaikille, se kuuluu ennen kaikkea lukutaidottomille ja pahantahtoisille, jotka esittävät lukutaidotonta. Lukutaitoiset vaviskaa.
* *
Tämä pelko ei tietysti rajoitu vain arkiseen kommunikaatioon. Myös kirjallisuudessa ja tutkimuksissa tosikkomaisuus hallitsee.
Viimevuotinen luku-urakka Runeberg-palkinnon ehdokaslistan parissa oli yksi raskaimmista työmaista, jonka olen koskaan joutunut tekemään. Olen vasta viime aikoina toipunut siitä. Eli halunnut lukea jotain vapaaehtoisesti. Syitä on monia, mutta yksi tärkeimmistä on se, että merkittävä osa suomalaisesta kirjallisuudesta on yksitotista.
Elämme mukamas ironian kyllästämää aikaa, mutta suomalaisen kirjallisuuden ongelmana on pikemminkin huumorin- ja siten nyanssintajuttomuus. Aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvilläkin kirjailijoilla kerronta on niin suoraviivaista, ettei se mahdollista irvailua. Sarkasmipankista saavat tehdä nostoja vain Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki, jotka väärinkäyttävät mahdollisuuksiaan miten sattuu.
Joinain poikkeuksina mainittakoon Jari Tervo, Jaakko Yli-Juonikas, Mikko Malila, Antti Salminen ja V.S. Luoma-aho, joiden teoksissa kirjallinen ote takaa myös humoristista moni-ilmeisyyttä. Litania ei ole tarkoitettu korostamaan kenenkään heistä hyvyyttä tai huonoutta kirjailijoina eikä kenenkään litanian ulkopuolelle jääneen vastaavia ominaisuuksia. Kaikkia lukemalla tulee kuitenkin tunne, että ei tässä nyt aivan tosissaan koko ajan olla, mikä on hyvä asia.
Epäilen, että kirjailijat pelkäävät väärinymmärretyksi tulemista. Modernin ihmisen painajainen on, että joutuu somemyrskyn kohteeksi, jolloin kaikki on jo liian myöhäistä. On turha sanoa, että kyse on ironiasta, kun tämäkin vastaus on tosikkojen mielestä syyllisyyden osoitus. Moni-ilmeisyys on vaikeaa, joten sanottua on pakko alleviivata kymmenesti, jotta lukutaidottomat eivät pääse hyppimään silmille.
Kirjallisuuden kielen yksinkertaistumisesta puhutaan paljon myynnin lisäämisen näkökulmasta. Vähemmän puhutaan siitä, että kieli pidetään simppelinä myös siksi, että kirjailija väistää sillä vastuun, joka syntyy maailman monimutkaisuuden tunnustamisesta. Ironia on saanut mennä samaa tietä kuin ristiriitaiset mielipiteet, muottiin sopimattomat ihmiskuvaukset ja kyynisyys. Ironia on tarkoitettu filosofeille, koska se voi tuoda asioista esiin puolia, joita ei haluta nähdä. Näin siitäkin huolimatta, että ironiaan usein kuuluva huumori yleensä vahvistaa status quoa, ei kannusta vallankumouksiin.
Mietin kehtaanko kirjoittaa tähän, että otantani perusteella viime vuonna teoksen julkaisseilla naispuolisilla kirjailijoilla tosikkous on vielä miehiäkin yleisempää. Kirjoitan nyt kuitenkin, koska näin asia on. Miksi? Ehkä siksi, että sosiaalisesti suuntautuneempina naisille on vielä miehiäkin tärkeämpää olla tulematta ymmärretyksi väärin. Ehkä siksi, että naispuolinen kirjailija tiedostaa asemansa “naisena” helpommin ja joutuu korostamaan sanottavansa painokkuutta, jotta tulisi otetuksi vakavasti. Ehkä siksi, että humoristinen nainen on edelleen jonkinlainen haaste joko yhteiskunnalle tai naisille itselleen.
Tai jokin muu syy. En tiedä. Kyse on silti pienistä eroista. Ongelma on joka tapauksessa kattava ja kaikkia sukupuolia koskeva.
* *
Sain joitain kuukausia sitten, kuten kaikki muutkin Suomen arvostelijain liittoon kuuluvat, viidennen kritiikin vuosikirjan. Sen nimi on Kriittisen ajattelun aika. Kirjan loppupuolella on ohjelista podcastin tekemiseen. Kirjoituksen nimi on Kriitikko äänessä: seitsemän vinkkiä kritiikkipodcastien tekijöille, tekijänä Petteri Enroth.
Ohjeet olivat luvalla sanoen yksitotiset. Nauroin ääneen sille, kuinka Mediaalinen maailma tekee Enrothin vinkkien perusteella kaiken väärin. Fokusta pitäisi ajatella tarkkaan. Emme ajattele. Pitäisi olla asiallinen. Emme ole. Pitäisi pitää kielenkantansa kurissa. Emme pidä. Pitäisi pitää journalistisista perusperiaatteista kiinni. Ei kiinnosta. Jakson pituus saisi olla maksimissaan 45 minuuttia. Meillä mennään yli kolmen tunnin.
Sinänsä turha ylianalysoida. Tietysti ohjeita pitäisi noudattaa, jos haluaisi tulla kuunnelluksi, sillä niiden tarkoitus on kaupallistaa eli leikellä helposti nieltäviksi paloiksi jotain, mikä ei muutenkaan myy hyvin (eli kritiikkiä).
Mutta suoraan sanoen Enrothin ohjeet ovat silti hellanlettas-tason soperrusta, jossa kerrotaan kritiikin yksinkertaisimpia periaatteita lukijakunnalle, joka tuntee ne jo. En tiedä, mitä mieltä hän olisi siitä, että jokainen viimeisistä MM:n jaksoista päättyy mininäytelmään, jossa robotit odottavat AI-messiasta. Pöyristyttävää!
Puhuin asiasta ystävälle, joka laillani vierastaa tiukan formalistisia podcasteja. Hän sanoi, että Enrothin ohjeet ovat kovin amerikkalaiset. Ehkäpä näin. Itse olen podcastien saralla tottunut kuuntelemaan pitkiä jaksoja ja myös haluan niiltä pituutta ja formaatin rajojen venymistä. Ilman pituutta ei ole syventymistä, ei synny suhdetta aiheeseen eikä tekijöihin. Pidän siitä, että podcast mahdollistaa irrottelun, joka ei tekstimaailmassa olisi mahdollista. Paitsi näin blogissa.
Tämä ei tarkoita, ettenkö esimerkiksi editoisi Mediaalista maailmaa. Napsin joka jaksosta pois 25-50 minuuttia. Nyt vain on niin, että podcastimme esikuvina eivät ole kevyen asiapitoiset ja journalistiset jutustelut vaan komedia-podcastit. Siis muodon puolesta. En kuvittele, että olemme hyviä humoristeja.
Pidän tärkeänä niin oman mielenterveyteni kuin podcastin tavoitteiden vuoksi, että ote voi liukua asiallisuudesta asiattomuuteen hetkessä. Se vaatii kuuntelijalta jälleen lukutaitoa. Silläkin uhalla, että suomalainen on tottunut siihen, että asiallisia aiheita tulisi käsitellä joko asiallisesti tai selvästi huumorikulmaa korostaen. Kun puhe virtaa niin kuin puhe virtaa eli asiallisuuteen sekoittuu ruokottomuuksia, se hämmentää, vaikka juuri tyylirekisterien sekoitus on luonnollisempaa kuin yhdessä lajissa pitäytyminen. Olen tässä asiassa periksiantamaton: jos kuulija ei tajua, milloin trollataan ja milloin ollaan tosissaan, on parempi olla kuuntelematta ollenkaan.
Ennen kaikkea on vapauttavaa ja rehellistä sanoa pitkän historiallisen ja pieteetillä taustatoimitetun selostuksen vastapainoksi, että joku ihminen on kusipää tai jokin taideteos kiinnostava kuin säkillinen kiviä. Sillä näin ihmiset puhuvat oikeasti, vaikka kritiikin saralla muuta haluttaisiin teeskennellä.
Ohjeista tulee esiin, ettei Enroth itse välttämättä kuuntele podcasteja. Sekä pelko siitä, että kuulija ei ymmärrä jotain, joka ei taivu selkeään formaattiin. Kaikki mainitut ohjeet ovat samaa tosikkomaisuuden ja väärin ymmärretyksi tulemisen pelon jatketta kuin kirjailijoiden ja sosiaalisen median käyttäjän pelot. Ei ole mahdollista leikkiä formaatilla, koska se ei nyt vain kerta kaikkiaan käy. Lukutaidotontakin on palveltava. Hyvyydelle on standardit. Muistakaa turvavälit.