Eräänä aamuna mies seisoo kylpyhuoneensa peilin edessä ja myöntää silmiensä avautuneen. Hän näkee viimein selkeästi, väärin taittavat lasit on nostettu silmiltä otsalle. Paljastuu, ettei mies ole koskaan tarvinnutkaan laseja.
Ei, mies ajattelee tutkiessaan kasvojaan, ei hänellä ole oikeutta olla mies. Ei edes ihminen. Oikeudet ovat loppuneet. Hänen vasta herännyt selkeytensä on synnyttänyt oivalluksen. Mies on perustellut tekojaan oikeuksillaan. Nämä oikeudet ovat olleet vain minuuden kanssa käytyjen neuvottelujen lopputuloksena syntyneitä selityksiä; tekosyitä mielihyvälle ja selviytymisvaistolle. Niitä hän on tarjoillut muille ihmisille läpi elämänsä, itsestäänselvyyksinä, vastauksena kaikkeen.
Mies on todella uskonut siihen, että hänellä on ollut oikeus. Nyt se usko on loppunut.
Syntyy tuska ja tuskan perässä ahdistus, koska ympärillä mikään ei ole muuttunut. Mies katsoo keittiön ikkunasta maisemaa ja näkee muiden ihmisten toimivan niin kuin aina. Kaikki jatkuu ennallaan, miehet ja naiset menevät töihin, lapset kouluun.
Mies ei osaa vastata johtuuko hänen ahdistuksensa siitä, että hänestä on tullut liian nopeasti toinen eikä hän tiedä, mitä tehdä. Hänellä ei ole tästä kokemusta; kuin lapsi hän joutuu opettelemaan elämään uudelleen, mutta toisin kuin lapsella, hänellä ei ole apunaan herkeämätöntä uskoa ja päättäväisyyttä.
Vai johtuuko ahdistus muista ihmisistä, heidän sokeudestaan, joka on kertaheitolla rakentanut heidän ja miehen väliin läpitunkemattoman panssarilasin, kirkkaan mutta tuhoutumattoman? Mies näkee nyt, että hän yksin ei ollut väärässä jakaessaan vastauksia muille. Muut olivat väärässä hyväksyessään vastaukset kuin niissä ei olisi mitään pielessä.
Eikä mies salatieteet hylättyäänkään voi olla ajattelematta: jos tämä selkeys on palkkio jostain, niin mistä ihmeestä?