‘The people [of Uruk] I shall have mourn [and lament you,]
the thriving people [I shall fill full of woe for you.]
After you are gone [my hair will be matted in mourning,]
clad in the skin of [a lion I shall wander] the wild.’At the very first glimmer of brightening dawn,
[Gilgamesh arose and entered his treasury.]
He undid its sealings, inspected the gems:
obsidian, carnelian, [lapis lazuli,] … alabaster.
Gilgameš on päähenkilö jälkipolvien samalla nimellä tuntemassa vanhassa eepoksessa. Jos luet tätä blogia, olet kuullut nimen ainakin joskus. Jos et, niin kyse on yksi vanhimmista säilyneistä ihmiskunnan kirjallisista tuotoksista, kotoisin noin neljän tuhannen vuoden takaa, Persianlahden rannalta, Mesopotamiasta.
Luultavasti kertomus on vanhempaa perua. Ensimmäisiä fragmentteja siitä löytyi 1850-luvulla kaivauksissa Niniven kaupungista. Teksti ei ole säilynyt kokonaan, ja sen ehjin tunnettu muoto on kirjoitettu akkadiaksi. Kokonaisuutta on täydennetty muun muassa sumerinkielellä sittemmin löytyneillä runoilla.
Historiallinen Gilgameš oli luultavasti Urukin kaupungin hallitsija alueella, joka on nykyään Irakia, lähellä Eufratia. Päädyttyään eeppisen runoelman aiheeksi hän on mitä ilmeisemmin ollut jo tuolloin myytin tasolle nostettu, kunnioitettu ja mahtava mies.
Gilgameš, eeppinen runo, on kertomus voittamattomuudesta, joka taipuu kuolevaisuudeksi. Gilgameš, nimihenkilö, on suuri prinssi, kuningas, mahtava ja jumalten veroinen. Hänen ystävänsä on Enkidu, villimies, joka on mielestäni tarinan kiinnostavin hahmo. Gilgameš kohtaa karvaisen, alastoman ja sivilisaatiolle vieraan Enkidun matkoillaan. Kohtaaminen ei ole aluksi suotuisa. Miehiseen tapaan nämä väkivahvat hahmot ratkaisevat erimielisyytensä painimalla keskenään, kunnes Enkidu häviää. Mutta pian heistä tulee rinnakkain kulkevat ystävät. Yhdessä he teurastavat Ishtarin härän. Enkidu ei pidä kaupungista, jossa Gilgameš on kotonaan. Jo aiemmin hän on langennut Gilgamešin lähettämän pyhän prostituoidun, Shamhatin, ansaan ja harrastanut hänen kanssaan seksiä. Enkidusta tulee seksiaktin myötä sivilisaatioon kesyyntynyt ja vieraantunut eläinystävistään, mutta alkanut muutos ei ehdi täydellistyä. Gilgamešin kaltaista Enkidusta ei koskaan tule, koska hän kuolee – ei kuten mies kuolee, taistelussa, vaan tautiin.
Kun villimies kuolee, jotain murtuu Gilgamešin sisällä. Hän ei ole enää se suuri mies, jollaiseksi hän luuli itseään. Hän on pettynyt ja sureva olento, joka raastaa itsensä rikki ystävänsä ruumiin äärellä ja rakentaa jalokivistä muistomerkin (kts. lainaus, Andrew Georgen käännös). Häneen iskee kuoleman pelko, maatumisen pelko, sillä ystävänsä kuolemassa hän on nähnyt, kuin peilistä, kuoleman silmästä silmään.
Gilgameš ei suostu hyväksymään kuoleman todellisuutta, joten hän matkustaa maailman ääriin, meren laidalle, voidakseen tulla kuolemattomaksi. Toisin kuin irralliset sumerilaiset runot aiheesta, eepoksen säilynyt versio ei pääty Gilgamešin kuolemaan, mutta sitäkin voimakkaammin se välittää tunteen siitä, että jokaisen meistä on kuoltava. Pysähdymmekö todella koskaan ajattelemaan sitä, että lähes kaikki ympärillämme on kuolleiden aikaansaannosta? Elämme ruumiiden keskellä ja ennen pitkää myös meistä tulee sellaisia.
Tätä inhimillisempää kokemusta ei ole pystytty esittämään myöhemmissä taiteissa. Kaikki tarpeellinen elämää varten on tässä: tietoisuus kuolemasta. En väitä, että kaikki mitä teemme on olemassa työntääkseen ajatuksen kuolemasta kauemmas. En väitä kuoleman olevan “arvoitus”. Kuoleman merkityksellisyys on siinä, että se on ratkaistu ajat sitten. Ainoa arvoituksellinen asia siinä on, että kaikki meistä eivät tahdo uskoa sen äärettömyyteen. Kuolema on piste virkkeen lopussa, ja kaikki tekemämme ohjaa meitä sitä kohti, kaikki yrityksemme selittää se kääntyvät viimein meitä vastaan.
Uskonnot ovat asia erikseen, sillä syyllistyvät tähän muutkin. Maailma on täynnä fyysikoita, jotka etsivät lohtua siitä, että palaamme kiertokulkuun atomeiksi. Täynnä filosofeja, jotka ajattelevat tekojemme pitävän henkeämme yllä, elämmehän ruumiiden ajattelemien ajatusten keskellä. Täynnä tekoälykehittäjiä, joiden mukaan voimme uudelleenrakentaa sielun ihmiselämän detaljeista. Kaikki nämä selitykset ovat Gilgameš meren laidalla yrittämässä päästä kuolemattomuuden ovesta sisään. Mutta ovi pysyy kiinni, koska Gilgameš ei pysty voittamaan edes omaa kehoaan, unentarvetta ja nälkää. Tämä on yhtä varmaa kuin se, että kaikki länsimaiset johtajat haluaisivat olla kuin Augustus, ehkä jopa Julius Caesar olisi halunnut olla kuin Augustus, mutta vain yksi mies pystyi olemaan Augustus, ja muun muassa siksi lainaus hänen testamentistaan on tämän blogin sivupalkissa. Ja hänenkin täytyi kuolla.
Kuolema ei ole Gilgamešissa, niin kuin monissa muissakaan varhaisissa kirjallisissa teksteissä, yhteiskunnallinen probleema vaan alkuvoima. Kun Enkidu kuolee, on se kuin Gilgameš itse kuolisi. Kohtaamamme toisen ihmisen kuolema on valmistautumista omaan kuolemaamme. Entä kun minun hetkeni tulee? on kysymys, joka käy kenen tahansa ajattelemaan kykenevän mielessä. Se on kysymys, johon ei ole olemassa todellista vastausta, mutta se on silti tärkein mahdollinen. Ihmisen on hyvä ajatella sitä, koska se luo perspektiiviä ja kannustaa katsomaan ympärilleen. Ehkä viimein auennein silmin.