Teksti on julkaistu alun perin edellisessä blogissani 25.5.2016. Julkaisen ajoittain hieman muokattuna joitain tähän blogiin sopivia vanhoja tekstejäni. Julkaisen tämän tekstin uudelleen, koska käsitellystä sarjakuvasta on viimein tullut virallinen englanninkielinen painos.
Aloitin joitain vuosia sitten projektin, jossa tutustun manga-sarjakuviin. Minulla ei ollut suunnitelmaa, halusin vain oppia tuntemaan yhden kulttuurin alueen. Selasin joitain tunnetuimpia teoksia, luotin valikoidusti kirjallisuussivustojen suosituksiin ja kiinnitin erityishuomiota kehuja saaneisiin mutta vähemmän tunnettuihin sarjakuviin. Jätin suosiolla väliin esimerkiksi lapsena selailemani Dragon Ballit (1984–1995), joista en pitänyt edes silloin. En halunnut lukea näennäisen päättymättömiä ja kevyitä sarjakuvia, vaan etsiä alun ja lopun sisältäviä kokonaistaideteoksia, joissa olisi mielellään joko kaunis ja yksityiskohtainen piirrosjälki tai erinomainen tunnelma, mieluiten molemmat.
Hyviä tai ainakin viihdyttäviä sarjakuvia on onneksi tullut vastaan jatkuvan ja tuskin koskaan päättyvän projektini aikana. Joitain sarjakuvia olen lukenut lähinnä ajankulukseni, en siksi, että teoksissa olisi jotain erityisen kiinnostavaa. Toisaalta olen viimein saanut luettua joitain pitkään lukulistallani olleita sarjakuvia. Eteneminen projektissa on ollut hidasta, kiitos haluni pyrkiä lukemaan kokoelmat kokonaan.
Olen pitänyt taukoja ja lukenut kerralla enemmän, kun siltä on tuntunut. Luen luonnostaan nopeasti ja mangan kohdalla pyrin erityisen nopeaan lukutapaan. Olen käsittänyt japanilaisten lukevan mangaa pikavauhtia, koska kyse on muun muassa julkisissa kulkuvälineissä nautittavasta pulp-viihteestä. Sivujen kuvavirta on suunniteltu nopean lukutavan suosijoille. Samalla tavalla pyrin lukemaan itse: kuvia ei jäädä ensimmäisellä lukukerralla ihastelemaan ja makustelemaan, vaikka setpiece olisi kuinka komea. Menen eteenpäin sivu toisensa jälkeen kuin hyökyaallon selässä. Vaikutus on ihmeellinen, sillä kuvien rytmi avautuu huomattavasti kiinnostavammin kuin hitaalla selailulla. Luulen, että nopeutta vaativa rytmi on kulttuurierojen lisäksi yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi moni länsimaisen sarjakuvan harrastaja ei vieläkään lämpene mangalle.
Eniten on vienyt aikaa kiinnostavien sarjakuvien löytäminen. Manga on hyvin kohderyhmälähtöistä. Kohderyhmien merkitys on sisäistettävä, koska vain sitä kautta voi tajuta joitain japanilaisten teosten ominaispiirteitä, jotka koetaan kohderyhmän teoksille ominaisiksi. Esimerkiksi vasta pari vuotta elokuvaharrastukseni alun jälkeen tajusin klassisissa samuraielokuvissa ja japanilaisissa romaaneissa olevan piirteitä, jotka ovat kuin suoraan sarjakuvien sivuilta. Monet erityisen tutuilta tuntuneita arkkityyppejä kierrättäneet elokuvat ovat tarkistettaessa paljastuneet manga-adaptaatioiksi.
Toki kaikkialla tehdään taidetta kohderyhmille, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa blockbuster-elokuvia tehdessään tuottajat ovat vuosikymmeniä luottaneet siihen, että 30-vuotias maailman pelastava valkoinen jamppa sidekickeineen saa joka tapauksessa tarpeeksi monta maksavaa ihmistä teattereihin, jos leffaan sisällytetään romantiikkaa naisille ja komediaa lapsille. Tämä ajattelu on alkanut muuttua vasta aivan viime aikoina. Silti Hollywood lähtee edelleen usein liikkeelle siitä, että yhdessä teoksessa on oltava kaikille jotain.
Japanilaiset ovat vieneet kohdentamisen pidemmälle poptaiteensa eri piirteissä, koska ensisijaisena pyrkimyksenä ei ole tavoittaa kaikkia vaan tietyt yleisöt. Kohderyhmälähtöisyys tuntuu korostuneelta siksi, että tietyille kohderyhmille suunnatuissa teoksissa on jaettuja trooppeja. Mangasta kiinnostuneen amatöörin kannattaakin seurata kohderyhmäjaottelua, koska se auttaa löytämään sopivia sarjakuvia paremmin. Näiden lisäksi löytyy eri genrejä ja genrejen sisältä erilaisia aiheita. Esimerkiksi voi olla 1) nuorille pojille suunnattua 2) urheilumangaa joka käsittelee 3) baseballia.
Jos siis sanoo olevansa “kiinnostunut mangasta”, se ei tarkoita vielä mitään. Eihän kukaan sano ympäripyöreästi olevansa “kiinnostunut sarjakuvista”, ellei todella pyri lukemaan aivan kaikkea ja tulemaan yleisasiantuntijaksi. Eikä sekään riitä, että etsii esimerkiksi kauhumangaa; on olennaista ymmärtää minkä kohderyhmän kauhua etsii ja mikä aihe siinä on.
Kohderyhmälähtöisyys ei tarkoita taiteilijan panoksen olevan pienempi kuin muiden maiden sarjakuvataiteissa. Olen skipannut kuin minulle luodut mangat väliin, koska olen inhonnut piirtäjän tai käsikirjoittajan otteita alusta alkaen. Toisaalta olen tarttunut kiinnostavan tekijän vähemmän kiinnostavalta vaikuttavaan teokseen vain piirrosjäljen takia. Yhtä kaikki, nyt kun olen projektini aikana lueskellut yli pari sataa eri tankôbonia (yhtenäiseksi kirjaksi koottua kokoelmaa) eri pituisista mangoista [huom. lukema on näin vuonna 2023 kasvanut paljon suuremmaksi], vaikuttaa siltä, että kuulun pääsääntöisesti seinen-kohderyhmään. Seinenmanga on aikuisille miehille suunnattua sarjakuvaa.
Japanissa mangaa julkaistaan jatkokertomuksina puhelinluettelon paksuisissa antologialehdissä tasaisin väliajoin. Näitä kirjan kokoisia lehtiä julkaisevat muutamat isot kustantamot, ja eri julkaisut on suunnattu eri kohderyhmille. Esimerkiksi Afternoon on seinen-lehti, Nakayoshi on shôjo-lehti, kumpikin on Kodansha-kustantamon tuote ja vuosikymmenien ajan julkaistu. Näissä antologioissa julkaistuista sarjakuvista kootaan faneille tankôboneja, joita näkee suomalaisissakin roolipeliliikkeissä ja ruokakaupoissa pokkareina.
Vaikka olen aikuinen mies, kiinnostus “aikuisten miesten” sarjakuvaa kohtaan ei ole itsestäänselvyys. Kohderyhmien välillä ei välttämättä ole ummikkolukijalle selkeitä eroja tai yhtäläisyyksiä. Seinen (miehet), josei (naiset), shôjo (tytöt) ja shônen (pojat) kertovatkin enemmän siitä, missä lehdissä sarjikset on alunperin julkaistu kuin siitä, kuka niitä lukee.
Länsimaissa takavuosina kummasteltu nuorten miesten innostus piirrettyyn My Little Pony: Friendship Is Magic -sarjaan (2010–2019) olisi japanilaisesta otakusta selviö, ja hän voisi tiivistää asian näin: Alun perin shôjo-yleisölle kehitelty uusi tv-sarja on saanut merkittävän osan yleisöstään shônenin tai jopa seinenin puolelta “vanhanaikaisia” lauantaiaamun piirrettyjä kaipaavista nörteistä aina tytärten kanssa animaatioita katsoviin koti-isiin. Samanlaisia crossovereita tapahtuu mangassa vähän väliä.
Suosituin kategorioista on shônen, johon kuuluvat monet länsimaissa valtavirtaan nousseet hitit, joista pidetään sukupuolesta ja iästä piittaamatta. Länkkärin silmissä ei ole mitään väliä, että Dragon Ball, Salapoliisi Conan (1994–) ja One Piece (1997–) ovat shônenia tai että Pokémonin sarjakuvaversiot ovat sitä myös. Suurin osa faneista tuskin kiinnittää asiaan huomiota.
Kohderyhmien teosten tyypilliset piirteet eivät ole helposti selitettävissä. Suosittu Attack on Titan (2009–2021) oli shônenia, mikä osoittaa rajojen häilyvyyden: sarjis on väkivaltainen, jingoistinen, pienemmistä pojista pelottava ja tunnelmaltaan erittäin synkkä, tosin seinenistä poiketen siinä ei ole erotiikkaa. Silti Attack on Titan kuuluisi sisältönsä puolesta periaatteessa aikuisten sarjakuviin, mutta sen muut piirteet, kuten yhtä köyttä vetäminen, ainutlaatuisen ja samalla pallinaamaisen sankarin kamppailu sisäisten supervoimien kanssa ja hahmojen arkkityypit, ovat silkkaa shônenia.
Toisinaan esimerkiksi päähenkilöiden sukupuolet eivät välttämättä ole kohderyhmän mukaisia. Akimi Yoshidan (s. 1956) väkivaltainen ja kuvastoltaan raju (elämän tuhoavia huumeita, tapettuja slummilapsia, sotatraumoja) Banana Fish (1985–1994) on shôjoa, vaikka siinä kaikki tärkeimmät henkilöt ovat miehiä, muskelikorstot ampuvat toisiaan seulaksi ja pahis on kaunis poika -päähenkilöä hyväksikäyttänyt gangsteripedofiili. Hahmot puhuvat tunteistaan ja romantiikasta tavalla, joka ei ole tyypillinen miesten toiminnallisessa sarjakuvassa. Teoksessa on paljon homoseksuaalista romantiikkaa, romantiikan rajalla kulkevia ystävyyden kuvauksia ja semieroottista söpöilyä. Jopa päähenkilöiden naisihastukset näyttävät miehiltä.
Yksi esimerkki rajojen häilyvyydestä on, että en pitänyt lapsena tarjolla olleista shônen-sarjakuvista lainkaan. Koska ne olivat ainoaa tarjolla olevaa mangaa ja mistään kohderyhmistä ei puhuttu, olin lokeroinut mangan ja animen osastoon “paskaa, joukossa muutama onnenkantamoinen”. Kannoin tätä asennetta vuosia luopuen siitä vasta joskus parikymppisenä. Näitä onnenkantamoisia olivat Studio Ghibli ja Katsuhiro Ôtomon (s. 1954) Akira-sarjakuva (1982–1990), kumpikin useiden ikäpolveni länsimaisten ihmisten tietoisia ensikosketuksia animeen ja mangaan (suomalaiset harvoin tiedostivat Muumi-piirrettyjen tai Peukaloisen retkien japanilaisuutta).
Akira on tietysti seineniä. Ei ihme, että olin sille vastaanottavaisempi. Vasta aikuisena tajusin, että inhoamani teokset olivat ärsyttäviä niiden kohderyhmätrooppien takia, eivät siksi, että ne olisivat “tyypillisiä mangan ja animen edustajia” – se on vähän kuin sanoisi Simpsoneiden (1989–) olevan “tyypillinen länsimainen piirretty” eli räikeästi pieleen menevä yksinkertaistus.
Tässä mainitsemieni lisäksi löytyy omia kategorioita sarjakuville, joita ei julkaista alan isoissa lehdissä vaan lähinnä dôjinsheina eli omakustanteina. Näitä ovat vaikkapa porno (hentai) ja usein teemoiltaan transgressiivisempi taidesarjakuva (gekiga). Niistä ehkä joskus myöhemmin.
* *
Kohderyhmien sisältä voi löytyä yllättäviä teoksia. Yokohama Kaidashi Kikô (1994–2006) tavataan kääntää yleensä joko Yokohama Shopping Logiksi tai Record of a Yokohama Shopping Tripiksi. Joskus näkee käytettävän nimeä Café Alpha. Käytän ilmaisua “tavataan”, koska teosta ei ole virallisesti käännetty englanniksi [huom. 2022 ilmestyi ensimmäinen käännöskokoelma]. Olen lukenut sarjakuvan ensimmäisen kerran netistä fanikäännöksinä.
Sarjakuvan tekijä Hitoshi Ashinano (s. 1963) on tunnettu mono no aware -töistään. Mono no aware merkitsee asioiden edessä herkkyyden tuntemista. Käytännössä se tarkoittaa korostunutta tunnetta elämän lyhytkestoisuudesta ja asioiden jatkuvasta muutoksesta. Eli melankolista nostalgiaa – usein asioista, jotka eivät välttämättä ole vielä muuttuneet. Tästä tyylistä käytetään mangan kohdalla nimitystä “slice of life”, vaikka termiä käytetään myös humoristisemmista ja vähemmän surumielisistä teoksista.
Yokohama Kaidashi Kikô ei slice of life -tyylistään huolimatta ole puhtaasti Yasujirô Ozun (1903–1963) elokuviin verrattavaa paatosta. Kyseessä on seinen-manga, jonka genrejen ystävät määrittelisivät post-apocalyptiseksi scifiksi. Syytä maailmanloppuun ei kerrota. Fuji-vuori on ilmeisesti purkautunut, koska siitä puuttuu osa laesta. Merenpinta on noussut ja jatkaa nousuaan. Maastosta löytyy hylättyjä ohjuksia. Jotkut asutukset ovat hylättyjä tai raunioina. Ihmisten määrä on dramaattisesti vähentynyt ja jatkaa vähenemistään selittämättömästä syystä. Maaseuduilla kasvaa outoja sieniä, jotka muistuttavat ihmisolentoja. Asetelma muistuttaa Arthur C. Clarken (1917–2008) scifi-romaanista Lapsuuden loppu (1953).
Ensimmäinen yllätys seuraa: Yhteiskunta on pysynyt pystyssä ja sopeutunut hyvin. Mistään Mad Max kakkosesta (1981) ei ole missään nimessä kyse. Monet suurkaupungit ovat meren peittämiä, mutta vedenpinnan yläpuolella rappio on vain paikoittaista. Pilvenpiirtäjä voi näyttää huonokuntoiselta ja autiolta, mutta kylissä ja pikkukaupungeissa ympäristö on siistiä ja elämää riittää. Luonto kukoistaa. Eläimiä on paljon. Hedelmät ja pähkinät ovat valtavan kokoisia. Elämäntavat ovat yksinkertaistuneet. Japanissa on palattu aikaan ennen suurteollisuutta. Joissain paikoissa on edelleen isompia kaupunkeja ja niissä toimivia yrityksiä. Edelleen käytetään rahaa. Joissain paikoissa maaseudulla eletään lähinnä kädestä suuhun. Traktori putputtaa pellolla, yhteisön jäsenet tukevat toisiaan. Teknologia on kevyesti retrofuturistista. Väestössä elää huippukehittyneitä robotteja, jotka päristelevät ympäri maisemaa pikkuisilla skoottereilla ja kuuntelevat vinyylilevyjä. Ihmiset käyttävät digitaalisia kameroita, mutta lähettävät toisilleen vain paperikirjeitä. Radio ja televisio toimivat edelleen. Muutamat henkilöistä kantavat varmuuden vuoksi sähköasetta, mutta se on lähinnä tapa. Ketään ei ammuta sarjakuvan aikana.
Mangan kohderyhmä on seinen, mutta päähenkilö on nuori nainen, Alpha, joka on robotti, androidi. Hänen omistajansa on lähtenyt ja jättänyt hänet elämään itsekseen. Alpha pitää pientä kahvilaa, jossa hänelle käyvät pitämässä seuraa “Ojisan” (nimi tarkoittaa “setää”) ja Ojisanin lapsenlapsi Takahiro, sarjan alussa 9-vuotias. Ojisanin vanha ystävä, nainen jota kutsutaan vain “senseiksi”, ja Takahiron ystävä Makki ovat muita kylän kasvoja. Takahirolla ja Makkilla ei ole vanhempia. Kumpikin asuu sukulaistensa luona, mutta tätäkään seikkaa ei koskaan selvennetä sen tarkemmin. Lähistön vesissä uiskentelee myyttinen hirviö Misago, joka näyttäytyy vain lapsille. Misagosta kiinnostunut Ayase-niminen kulkuri vaeltaa välillä kylään. Alpha tutustuu muutamaan muuhun robottiin sarjakuvan aikana. Tärkein näistä on hänen ystävänsä ja kenties rakkautensa kohde Kokone, joka on myös naispuolinen.
Sarjakuvassa tapahtuu varmasti monen lukijan mielestä vähän. Luvut ovat lyhyitä ja monissa niissä vain… oleillaan. Kontrastina joidenkin lukujen hiukan isommat tapahtumat tuntuvat valtavilta, vaikka eivät oikeastaan ole sitä. Kokonaisuudesta muodostuu hitaasti rikas kuva, kun osaset asettuvat paikalleen.
Sarjakuvaa julkaistiin 12 vuoden ajan, ja sen numerot käsittävät suunnilleen saman ajanjakson. Sinä aikana kylä näivettyy ja kuolee hitaan, luonnollisen kuoleman. Joissain luvuissa seurataan Alphan ajatuksia hänen pitäessään sadetta tai kulkiessaan luonnossa. Neljäntoista luvut yhteen kokoavan tankôbonin aikana pidempiä kaaria muodostavat Alphan yritys ymmärtää itseään ja Kokonen yritys ymmärtää maailmaa. Robotit ovat kuolemattomia, joten Alpha pysyy muuttumattomana. Samalla Takahiro ja Makki kasvavat vähän kerrassaan lapsista teineiksi, sitten aikuisiksi ja viimein muuttavat pois. Mono no aware korostuu, kun muuttumaton olento tarkastelee maisemaa, joka ei tule pysähtymään häntä varten.
Yokohama Kaidashi Kikô on ainoa populaarikulttuurin teos, joka on onnistunut välittämään minulle angstin kuolemattomuuden ajatuksen takana. Kuolemattomuus on aiheena vaikuttanut minusta liian etäiseltä taiteen tarkastelijan kokemusmaailmaan nähden. Yokohama Kaidashi Kikô välttää ansan kertomalla kuolemattomuuden kautta ennen kaikkea kuolevaisuudesta. Sarjakuvan viimeiset osat voivat sattua ajan kulun raskaasti ottavaan ihmiseen pahasti.
Maailmasta ei paljasteta paljoa. Lukijalle ei selviä, mistä Misagon kaltainen myyttinen olento on tähän todellisuuteen joutunut, miksi maailma on tässä pisteessä ja kuka Alphan omistaja on. Edes robottien tarkoitus ei selviä. Kokone tuumii heidän olevan ihmiskunnan tunteiden tiivistymiä, viimeisiä lapsia, mutta mitä sekään tarkoittaa? Ovatko ihmisiltä näyttävät sienet uusi rotu, jota robottien tulee auttaa kuten Lapsuuden lopussa ulkoavaruuden olennot palvelevat ihmiskuntaa näiden saavuttaessa seuraavan tason?
Tunnelma ei silti matele murheen alhossa. Sarjakuvassa on hiljaista huumoria, onnea ja jopa peiteltyä erotiikkaa. Alastomuutta on hyvin vähän, väkivaltaa ja seksiä ei lainkaan. Kerronta on vihjailevaa. Lukijan täytyy itse pohtia tunteeko Alpha kasvavaa Takahiroa kohtaan äidillisiä, isosiskomaisia vai romanttisia tunteita tai rakastavatko Kokone ja Alpha toisiaan.
Manga on herkällä viivalla piirretty, kuten kuvista näkyy. Se on kaikin tavoin erinomainen ensimmäinen teos sellaiselle, joka haluaa tutustua aikuisempaan mangaan eikä ole kiinnostunut toiminnasta. Se on julkaisualustansa perusteella suunnattu “miehille”. Sen todellinen kohderyhmä ovat kaikki aikuiset ihmiset ja herkät, mietteliäät lapset.