Kirjallisuus on vakavaraisten peliä. Sitä se on ollut jo kauan. En muista, milloin olen viimeksi ostanut täysihintaisen uuden kaunokirjan, joka ei ole ollut lahja toiselle ihmiselle. Joskus 20 vuotta sitten? 25–35 euroa yhdestä romaanista on päätön summa, kun vastapainona ovat puolen viikon tai viikon ruoat. Tai jos viihteestä puhutaan, tuohon hintaan voi pelipalvelusta saada monia hyviä videopelejä, joiden parissa vierähtää kymmeniä tunteja. Tai sillä voi saada pari kuukautta striimipalvelua. Kenties yksi tai jopa kaksi lippua keikalle tai teatteriin? Antikvariaatista sillä saa jo useampia kirjoja. Baarissa voi viettää jo kohtuullisen illan. Uusi kirja on ylellisyysesine, tarjoamaltaan ilolta lyhytkestoinen, vaivalloinen ja kallis, haluaa kirjoittava ihmisryhmä sitä myöntää tai ei. Siksi ostan uutena lähinnä sarjakuvia. Niiden esinearvo on kestävämpi. Sarjakuvia jaksaa lukea romaaneja useammin uudestaan, ja usein niiden myyntihinta kasvaa eikä vain laske.
Luullakseni oikeistohallituksen päätös nostaa kirjojen verotusta on yritys vahvistaa kirjallisuuden keskiluokkaistumista. Tarkoitus ei siis ole lytätä kirjallisuutta kokonaan tai tuhota kustantamoja. Suuri osa uusia kirjoja ostavista eli lukemista harrastavista ihmisistä ei nytkään välitä, vaikka hintalapussa lukisi 30 euroa. Puhutaan sellaisesta tuloluokasta. Hallituksen toimilla halutaan lähinnä edistää sitä, että vähävaraisen lukijan on pakko mennä kirjastoon. Oikeastaan on ihme, että kirjastojen maksullisuutta ei ole ehdotettu, mutta ehkä se on jonkin tulevan vaalikauden päämäärä.
Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen poisto on suoremmin ideologinen valinta. E-aineistoista saatavien korvausten sössiminen samaten. Jos et kirjoita jotain, joka myy, et ansaitse edes sitä vähäistä huomiota, jonka voit saada. Samalla karsitaan pois yhteiskunnan marginaaliäänet, laadukas käännöskirjallisuus ja muu. Näin virtaviivaistetaan yhteiskunnallista keskustelua jo ennestään samoja aiheita jankkaavan kulttuurieliitin piirissä. Kun internetiä ei voi typistää, kirjallisuuden osalta niin voi sentään tehdä. Lastenkirjallisuuden väheneminen kirjastoista sopii kuvioon. Tyhmä kansalainen palvelee politiikkaa paremmin kuin fiksu.
* *
Tietysti kärjistän. En usko, että moni vallan kahvassa on ajatellut muuta kuin ei kiinnosta ja vihaan kulttuuria. Oikeistokonservatiivien maailmankuva perustuu hierarkioiden olemassaoloon ja siitä syntyvään vallan oikeuttamiseen. Hyvän tasainen jakautuminen ei silloin ole tavoiteltava asia. Utilitarismi on väärin, koska utilitarismi pyrkii hyvään myös niille, jotka eivät sitä ole ansainneet. Siksi hallituksen politiikassa köyhimpiä rangaistaan, keskiluokkaa sekä palkitaan että rangaistaan ja rikkaimpia vain palkitaan. Tarkoitus ei ole palkita ihmistä siitä, mitä hän on tehnyt, vaan siitä, mitä hän on. Kulttuuri taas on kaiken kulttuurisen krumeluurinkin alla utilitaristista ja hierarkioita vastustavaa, koska sen vaikutteet leviävät kuin virus. Siksi sitä ja sen harjoittajia rangaistaan.
On joskus vaikeaa mieltää edellä kuvattua essentialistista ajattelua muuksi kuin pahuudeksi, sillä millainen luonne pitää muiden ihmisten kohtuullista hyvinvointia epäreiluutena? Ajatus hyvästä kaikille harmittaa joitain niin paljon, että he ovat valmiita viemään sen pois ja kasaamaan lisää hyvää niille, joilla on sitä jo ennestään enemmän kuin kylliksi. Raha tuo onnea toteutuvina mahdollisuuksina ja vapauksina. Yhä useamman moraalikäsityksessä tämä onni kuuluu vain niille, joilla on rahaa ennestään. Rikkaat ovat tuolloin kateellisia köyhille.
Vakavasti ottaen onnellisuus tuskin painaa poliitikkojen vaakakupissa. Kyse on oikeiston tapauksessa yksilönvapauden periaatteista. Ja toki utilitarismikin on periaatteellista. Jos kaikkien hyvää ei näe parempana hyvänä kuin omaa etuaan, sitä ei vain näe. Usko omiin oikeuksiin on pohjimmiltaan jumaluskoa; yksien jumala on vanhatestamentillisempi kuin toisten. Ankaramman uskontulkinnan kutsuminen pahuudeksi ei siksi edistä juuri mitään. Tällaisten ihmisten kanssa on vain yritettävä tulla toimeen ja yritettävä vastustaa heidän pyrkimyksiään.
* *
Miten reagoi kirjallisuusala? Totuttuun tapaan eli ei juuri mitenkään – Instagram-postauksilla, kannanotoilla sanomalehdissä ja ripotellen tuhkaa ylleen, siis kykenemättä perustelemaan kansalaisten määräenemmistölle, miksi tämä on kaikki niin kauheaa. Huomattava on, että julkiset kannanotot ovat tulleet vain kirjailijoilta. Kustantamot ovat hiljaa.
Koko keskustelu kuulostaa kulttuuria halveksuvan kaduntallaajan korviin kaukaiselta. Lukeminen kiinnostaa yhä harvempaa muutenkin. Suurin osa suomalaisista on tuskin edes huomannut, että jotain on tapahtumassa.
Rajumpana kannanottona esseisti ja kääntäjä Antti Nylén kirjoitti tunteenpurkauksen, jossa toteaa kirjallisuuden olevan tärkeämpää kuin ruoka. Helsingin Sanomat ei suostunut lyhyttä mielipidetekstiä julkaisemaan, joten kirjailija julkaisi sen blogissaan. Ruokavertaus on Nylénille tyypillinen retorinen provokaatio. Pidän häntä kohtuullisen merkittävänä nykykirjailijana, mutta mielestäni, kuten olen sanonut monesti aiemmin, esseemestarin turauttelut pitäisi ottaa kulttuuripiirien sisällä kirjaimellisesti ja kritisoida hänen retoriikkaansa, sillä se on usein nokkeluudeksi naamioitua kitinää. Nylénin käyttämät kärjistykset eivät tee muuta kuin saa halveksumaan kulttuurialaa ja pitämään siihen kohdistuvia toimia kohtuullisina. Kirjat eivät ole tärkeämpiä kuin ruoka. Muun väittäminen on typerästi sanottu jopa laiskaksi provokaatioksi. Olen ollut eri aikoina elämässäni sekä nälissäni kuukauden että lukematta kirjoja kuukauden. Osaan sanoa heti kumman näistä kokisin mieluummin uudelleen. Osaan myös sanoa kumman, ruoan tai kirjojen, hinnannousu aiheuttaa enemmän murhetta suuremmalle osalle ihmisistä. Kumpi johtaa leipäjonoihin, kumpi ei? Nylénin kommentti on yksi osa vakavaraisuuden diskurssia. Vain ihminen, joka kirjoittaa lukijoille, jotka eivät ole koskaan olleet todella nälissään, voi kirjoittaa noin. Tai ihminen, joka on osa katolilaista kärsimyksen kulttia, jossa henki on ruumiin elinehto eikä toisin päin.
Epäonnistuneen sivalluksen lisäksi Nylénin näkemys toistaa hokemia, jonka kaltaisia olen saanut viime viikkoina lukea kymmenittäin, kun kulttuuritietoiset ihmiset ovat nyyhkineet toisilleen:
Kilometrin säteellä Eduskuntatalosta on eräitä muistomerkkejä: pari entistä presidenttiä, joista ohikulkijat muistavat ehkä nimet, ja kuusi runoilijaa, joita ohikulkijat rakastavat.
Ilman Topeliusta, Leinoa, Kiveä, Runebergia, Larin Parasketta ja Lönnrotia olisi Suomi vain kurja kaistale maata Ruotsista itään.
Kuinka pihalla täytyy olla, että luulee nykyihmisten rakastavan kuolleita kirjailijoita? Uskooko esseisti itsekään valheeseensa vai onko kyse niin syvästä ironiasta, ettei sen perimmäistä motiivia erota? Juuri kukaan ei lue Zachris Topeliusta (1818–1898). Aleksis Kivi (1834–1872) on pakkopullaa, jota ei enää pakotettu lukemaan kouluissa edes itse niitä käydessäni. Johan Ludvig Runebergia (1804–1877) pidettiin puisevana jo yli puoli vuosisataa sitten. Elias Lönnrotin (1802–1884) Kalevalaa kirotaan sen liian vaikean kielen takia. Kukaan ei tiedä, kuka oli Larin Paraske (1834–1904). Yleisön vanhin osa tuntee Eino Leinon (1878–1926) Vesa-Matti Loirin (1945–2022) esitysten kautta. Siinä se.
Luettelen vuosiluvut syystä. Nämä runoilijat ovat vähiten vanhentunutta Leinoa lukuun ottamatta 1800-luvun ihmisiä. Heidän suuruutensa perustelu on lähes mahdotonta valtiossa, jonka muisti alkaa 1900-luvun puolivälistä. Suomi on niin keinotekoisesti kokoon kasattu ja identiteetiltään ohut maa, että mitään historiatietoisuutta ei ole saatu juurtumaan edes usean sukupolven mittaan. Aika oli sille liian lyhyt ennen globalismin aikakautta. Suomi on ollut harmaanaamaisten työihmisten maata, jossa sivistyneistö on vetänyt muun väestön väkisin mukanaan osaksi historiaa. Nyt kun sivistyneistö on työnsä tehnyt, harmaanaamat jatkavat pakerrustaan niin kuin ennenkin mutta aiempaa huomattavasti äveriäämpinä.
Nylén on oikeassa siinä, että kirjallisuutta tarvittiin osana nationalistista projektia. Mutta miten perustella kulttuurisen nationalismin tarve aikana, jolloin kirjailijoita itseään ei kiinnosta Suomi, liberaalit kavahtavat kaikkea nurkkakuntaiselta kalskahtavaakin ja nationalisti tarkoittaa fasistia. Eivätkä edes he ole kiinnostuneita muusta kuin rahasta!
Kulttuuri-ihmiset tykkäävät puhista. Useimpia muita ihmisiä ei kiinnosta heidän puhinansa. Ketäänhän ei ole niin helppoa vihata kuin taiteilijaa. Se on vaivatonta ja tuntuu monista suorastaan oikeutetulta. Jotkut taiteilijat jopa antavat sille liudan oikein hyviä syitä.
Korkeatasoinen kirjallisuus on tätä nykyä undergroundia, niin kuin kaikki korkeakulttuuri. Hallituksen toimet pikemminkin haistelevat laajempia yhteiskunnallisia tuulia ja reagoivat niihin kuin ovat uusia ja odottamattomia. Kirjallisuusihmisten toivo on politisoitua ja organisoitua. Tarkoitan jatkuvia mielenosoituksia, lakkoja ja radikalismia. Ja vaikuttavia kirjoja. En tosin jaksa teeskennellä, että sekään paljoa auttaisi. Tai että näin koskaan tapahtuisi. Parasta kai vain hymistä hiljaa ja odottaa, että seuraava hallitus on parempi…