Valtion käsitettä on lähes mahdotonta erottaa historian käsitteestä. Historiaa ei voisi olla ilman kirjoitusta. Historia, valtio ja kirjoitustaito muodostavat inhimillisen nykykulttuurin pohjan. Uskonto ja taide ovat tietysti myös olemassa, mutta ne ovat esihistoriaa ja joutuneet mukautumaan kolmen edellä mainitun asian saatua jalansijaa yhteiskuntien keskiössä.
Oraalisessa perinteessä kaikki heimon tiedon tai uskonnon ulkopuolinen on tarpeetonta. Kirjoitetulle historialle, menneisyyden tutkimukselle, ei ole tilausta, koska elämä on sukupolvien toisilleen kertomien asioiden jatkumoa. Sama pätee valtioon, käsitykseen kansallisuudesta ja sen erityisistä kulttuurisista piirteistä; niitä ei tarvita, koska olennaisinta on turvata heimon säilyminen.
Toisaalta on mahdotonta rakentaa valtiota, kestävää imperiumia, ilman kirjoitustaitoa. Jopa valloitusretkille karauttaneet kirjoitus- ja lukutaidottomat mongolit ymmärsivät tämän valloittaessaan Kiinaa ja assimiloituivat voittamiensa kansojen kanssa.
Kulttuuri ja perinne ovat suullisessa perimätiedossa merkinneet eri asioita kuin kirjoitukselle perustuvassa yhteiskunnassa. Ne ovat olleet jokapäiväisessä todellisuudessa läsnä eri tavalla kuin asiat, joista puhutaan “taiteena” ja “viihteenä” ja jotka mielletään kulttuurimme pääasialliseksi sisällöksi, sen tuotteiksi.
Suomessakin puhutaan kulttuurin rahoituksesta, kulttuurin tukemisesta, kulttuurin merkityksestä, kulttuurista ylellisyytenä. Arjen kulttuurista, suullisesta perinteestä, huomaamattomasta elämästä puhutaan lähinnä yliopistoissa. Arjesta on tullut erillinen asia, jota joudutaan erikseen tarkkailemaan sen elämisen sijasta.
Kun arjesta on tullut erillinen käsite, sen kulttuurille on tultu sokeiksi. Selityksiksi tähän on tarjottu kapitalismia, internetiä ja globalismia. Tosiasiassa kehitys on ollut pitkäkestoista ja alkanut viimeistään kreikkalaisten filosofien kirjoitettua muistiin ajatuksia siitä, mitä valtio käytännössä tarkoittaa.
Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei ajatella arjen kulttuuria, koska historia tekee kulttuurin muistamisen tarpeettomaksi. Historia on mahdollistanut kirjoitustaidon kanssa kansallistunteen ja valtion, mutta näiden projektien valmistuttua yksilöiden ei enää tarvitse olla historiastaan ja perinteistään tietoisia – ainakaan ennen kuin jokin uhkaa kansaa ulkopuolelta. Valtio rakenteineen pitää huolen kulttuurin olemassaolosta. Kirjoitustaito tallentaa muistiin kaiken jo kertaalleen tehdyn. Mitään ei tarvitse painaa mieleen, mitään ei tarvitse kokea itse. Kokemusten on mahdotonta tuntua ainutlaatuisilta.
Kun puhuu suomalaisesta kulttuurista ulkomaalaiselle, on suuri houkutus puhua saappaanheitosta, saunomisesta ja Sibeliuksesta. Arjen kulttuuria nämä eivät ole. Ei ole hohtoa puhua toimisto- tai duunarityöstä, Netflixin katsomisesta, videopelaamisesta, sauvakävelystä, perjantaipizzan syömisestä, aurinkomatkoista ja Temptation Islandista, vaikka nämä asiat muodostavat nyky-Suomen kuvan. Ne täyttävät miljoonien elämät. Moni ei kuitenkaan ajattele niiden olevan kulttuuriamme, osa meitä. Jopa näistä asioista pitäville niiden kutsuminen suomalaiseksi kulttuuriksi saattaa tuntua vastenmieliseltä.
Kenties suomalaiset tietävät elävänsä niin kuin kaikki länsimaalaiset ihmiset, tosin keskivertoa paremman sosiaaliturvan maassa. Siksi he joutuvat erikseen luomaan kulttuurisia objekteja ja fetissejä, joita esittelevät ulkomaalaisille. Kaikki syövät makaronilaatikkoa, sushia ja hampurilaisia, mutta ulkomaalaiselle isketään eteen Michelin-ravintolan pihlajanmarjalohta tai tuokkonen mämmiä.
* *
Intian valtamerellä, Indonesian lähellä, koettiin vuoden 2004 lopussa maanjäristys, jonka seurauksena tsunami pyyhkäisi pois ranta-alueita monissa valtioissa. Pahimmin suuronnettomuus iski Banda Acehin kaupunkiin Bengalinlahdella, Sumatran saaren luoteiskärjessä. Katastrofissa kuoli hetkessä yli 200 000 ihmistä. 167 000 heistä oli Banda Acehista.
Vertailun vuoksi Ukrainan tämän hetkisessä sodassa on Yhdysvaltain arvioiden mukaan kuollut ja haavoittunut tähän mennessä noin 350 000 ihmistä. Joidenkin arvioiden mukaan kuolleita on, vielä, alle 200 000.
Lisättäköön, että tsunamin uhrien joukossa oli melkein 200 lomalla ollutta suomalaista. Suuri suomalaisten kuolinuhrien määrä on aiheuttanut mustan joulun niin monien uhrien sukulaisten ja ystävien kotitalouteen tässä maassa, että pidän hiukan outona, ettei asia ole jäänyt laajemmin kansalliseksi traumaksi. Tai ainakaan siitä ei puhuta.
Kun tsunami aiheutti massiivisia paikallisia kriisejä, huomiotta jäi pienempi kertomus. Hyökyaaltojen tielle osui Intialle kuuluva Andamaanien saaristo, jossa asuu edelleen paikallisia heimoja, jotka eivät ole paljoa yhteydessä moderniin maailmaan vaan elävät edelleen metsästäjä-keräilijöiden tapaan. Erityisesti pienen onge-heimon pelättiin menehtyneen, ja näin tragedia olisi saanut katkeran lisäsävyn: yksi kieli ja kulttuuri olisi kuollut silmänräpäyksessä.
Pelastajien yllätys oli suuri, kun heimot löytyivät kylistään käytännössä vahingoittumattomina. Erityistä huomiota keräsi onge-heimon löytyminen hengissä. Ensimmäisen maanjäristysaallon kuultuaan onget vaelsivat heti ylängöille, koska tiesivät sukupolvien mittaisen suullisen perimätiedon eli arjen kulttuurinsa kautta, että järistystä seuraa valtava aalto. Kuolinuhreja ei juurikaan ollut.
Ongeja ei parane leimata jaloiksi villeiksi, mutta se on totta, että kulttuuri ei ole heille arjesta erillinen, tarkkailtava asia vaan elävää, olemassa olevaa todellisuutta. Tsunamin uhrit olivat moderneja ihmisiä, joiden arjen kulttuurissa selviytyminen ja muisti olivat merkittävällä tavalla ulkoistettuja (kirjoitetulle) järjestelmälle. Ongeilla ei ole valtiota, kirjoitusta eikä historiaa siten, miten sen ymmärrämme. Heille kulttuuri on todellisuutta, koska se on oraalista eikä eristetty kirjoitukseen. Siten se ei ole erotettavissa selviytymisestä, maailmassa olemisesta.