Entinen luistelija, joka ei ole runoilija ja jonka runokirja julkaistaan hänen kuuluisuutensa ja statuksensa vuoksi, saa tukkapöllyä maan tärkeimmän sanomalehden ja siten maan tärkeimmän kulttuurilehden kirjallisuuskriitikolta.
Kriitikko kirjoittaa juuri ne asiat, jotka arvasin hänen kirjoittavan. Arvasin tekstin koko sisällön lukematta teosta. Kun iso kustantamo julkaisee julkkiksen ennakkokohun siivittämää ja julkisuuteen vuotaneiden tietojen perusteella huonoa kirjallisuutta, se on aina epäonnistunutta samalla tavalla. Kyseessä ei ikinä ole kiinnostava katastrofi, eikä tekstiä voi pelastaa kukaan kustannustoimittaja. Hän voi vain korjata ilmiselvimmät kirjoitusvirheet tai ehdottaa joidenkin tekstien karsintaa.
Kriitikolla ei tässä tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa miten kirjoitti eli sanoa, että kustantamo julkaisi teoksen muista kuin kirjallisista ansioista johtuen. Koska se on totta, ja vain ajan yleinen mielipuolisuus pakottaa järkevät ihmiset kirjoittamaan tällaisia truismeja paperille. Tuntuiko Arttu Seppäsestä jollain tasolla, että hän tuotti automaattikirjoitusta arvostellessaan Kiira Korven esikoisteoksen? Korvesta ei varmasti tuntunut siltä omia runojaan kirjoittaessaan, mikä näkyy hänen tekstinsä aitoudesta tuskallisesti. Kuten olen aiemmin erään toisen huonon runokirjan yhteydessä kirjoittanut, kirjallisuus on aitouden piilottamisen taidetta. Eli taitavaa valehtelua. Vain amatööri ei ymmärrä asian tolaa.
Samalla automaatiolla toimii keskustelua teeskentelevän näytelmän jatko. Julkisuuden tyypilliset puhuvat päät, medianarsistit, sellaiset, jotka eivät kirjallisuutta muutenkaan lue tai siitä puhu, ryntäävät puolustamaan Korpea.
Julkisuus on kovaa valuuttaa, sanan monessa mielessä “arvoa”, joka oikeuttaa minkä tahansa asian olemassaolon. Medianarsistit näkevät Korvessa itsensä, samastuvat. Kun Mikael Jungner puolustaa urheilijajulkkista kulttuurieliittiä vastaan, puolustaa hän samalla sitä eliittiä, johon itse kuuluu ja omaa valta-asemaansa. Sitä eliittiä, joka saa oman julkisuutensa suojamuurin takaa julkaista kirjoja milloin haluaa ja ilman kirjailijan identiteettiäkin kutsua itseään kirjailijaksi.
“Kuka muka lukee Hesarin kulttuurisivuja?” kuuluu Jungnerin kaltaisten sivaltavaksi tarkoitettu muka-pohdinto, ja vastaus on: He, joita runous kulttuurina ja kirjallisuus sosiaalisena ilmiönä vielä kiinnostavat. He haluavat tietää saavatko rahoilleen ja ajalleen vastinetta. Kysymyksen takaa voi lukea sen todellisen tarkoituksen: “Miksi ette ole kiinnostuneita minusta?”
Lumipallo jatkaa vyörymistään. Ilmiötä kommentoidaan ja selitetään kulttuurialan työntekijöiden toimesta. Jälleen kerran kritiikin tehtävää selitetään auki, vaikka kukaan kritiikkiä kritisoiva ei ole kiinnostunut kritiikin tehtävästä kirjallisuuden ja kulttuurin kontekstissa vaan oman valta-asemansa puolustamisesta ja oikeuttamisesta. Harvassa ovat vallankäyttäjät, jotka pitävät kriitikoista. Samalla kriitikot ja toimittajat ja monet taiteilijat eivät voi vastustaa itsensä esille tuomista kirjoittamalla kaltaisilleen auki jälleen kerran samat kulttuurin arvoa puolustavat asiat, jotka kaikki kiinnostuneet jo tietävät. Kaikki puhuvat toistensa ohitse.
Kritiikin vallan kieltämällä voi turvata oman selustansa ja heikon itsetuntonsa. Jungner, Tuomas Enbuske tai kritiikin asemasta jo aiemmin paasannut pikakahvimemegirl tietää vaistomaisesti, että tietynlainen kritiikki syntyy aina samasta lähteestä.
Mikael Jungner aavistaa, että tyyppi, joka kritisoi julkkisluistelijan teosta kirjallisesti arvottomaksi, saattaa puhua suljettujen ovien takana, että entisen demarin egolle tekisi hyvää joutua noloon onnettomuuteen, johon liittyvät jotenkin tieltä suistunut lannoitekuljetus ja nilkkoihin tippuneet housut.
Meemien tehtailija taas tietää olevansa pohjimmiltaan merkityksetön turauttelija, joka tarjoaa epärealistisen helppoja ratkaisuja ja kämäisiä iskulauseita (henkisesti) teini-ikäisille oikean kritiikin sijasta. Totuus sattuu, ja tietyt avainsanat saavat medianarsistit kuolaamaan Pavlovin koirina.
Ihmettelen lähinnä sitä, miksi Seppänen piti arviossaan teoksen julkaisua Otavalta vastuuttomana. Kustantamo ei vapaan sanan maassa ole vastuussa kenellekään muulle kuin omistajilleen. Runous ei myy, ja kustantamon tehtävä on tuottaa rahaa. On sen vuoksi päivänselvää, miksi Korven runoteos julkaistiin. Ehkä (vaikka tuskin) siitä syntyvällä tuotolla voidaan mahdollistaa jonkun rohkeamman valinnan julkaiseminen. Joka tapauksessa Otavalla hierotaan käsiä yhteen tästä tekaistusta kohusta, josta kaikilla pitää olla joku mustavalkoinen mielipide.
Oma mielipiteeni on, että aivan vitun sama. Korven kirja on näytteiden perusteella keskenkasvuista ja tyhmää moskaa. Sitä ei olisi pitänyt arvioida Hesarissa tai missään muuallakaan, sillä näin toimitukset vain noudattavat (median rakentamaa) narratiivia ja antavat teokselle arvon, jota sillä ei ilman kirjoittajan julkisuuskuvaa olisi. Puhdasta huomiotaloutta. Mutta ei opus nyt sentään mikään Mein Kampf ole ja unohtuu parissa viikossa.
Pohjimmiltaan haluan kai vielä kerran vinkaista, kuinka uskomattoman tylsää tämä kaikki on. Kaikki asetelmassa on mielikuvituksetonta ja kuollutta turruttavan tutuksi tulleella tavalla. Ei mitään uutta suomalaisessa kirjallisuudessa siis.