Galveston (1968) on ilmiselvästi sodanvastainen kappale sille, joka osaa lukea. Myös laulun tekijä, yhdysvaltalainen Jimmy Webb (s. 1946) on sanonut lyriikoiden kertovan miehestä, joka on liian syvällä ongelmissa, joista ei ymmärrä mitään ja haluaisi olla missä tahansa muualla. Kappale on tehty Vietnamin sodan (1955–1976) kiihkeimmän vaiheen aikaan. Vaikka laulu kertoo näennäisesti Yhdysvaltain sisällissodasta (1861–1865) noin sata vuotta aiemmin, tosiasiassa se kommentoi ajankohtaisten tapahtumien inhimillistä painoa.
Erityisesti vaikutelmaa korostavat sanoitusten toinen ja neljäs säkeistö:
Galveston, oh Galveston
I still hear your sea waves crashing
While I watch the cannons flashing
I clean my gun
And dream of Galveston
Ja:
Galveston, oh Galveston
I am so afraid of dying
Before I dry the tears she’s crying
Before I watch
Your sea birds flying in the sun
Galvestonin pikkukaupunki Atlantin rannalla rinnastuu lyriikoissa kotona odottavaan tyttöön. Toki kappale tekee selväksi, että puhuteltava kohde you on koti ja tyttö on she, kolmas osapuoli, mutta she ja you antavat viimeisessä säkeistössä pienen tahallisen väärinymmärryksen mahdollisuuden. Itkevä tyttö ja merilintujen ympäröimä kaupunki ovat hetken rinnasteiset. Tunnustaessaan pelkonsa kaupungille, sotilas tunnustaa sen mielessään myös naiselle. Teema on kirjaimellisesti yksi kaikkein vanhimmista läntisessä kulttuurissa, nostos, kotiinpaluun toive kriisin hetkellä. Kotihan ei ole vain Ithaka vaan kodin ytimessä on sen elämää puhkuvat keuhkot, Penelope.
Mitä siis sanoa, kun kappaleen definitiivisen version, Glen Campbellin (1936–2017) esittämän, kommentit YouTubessa ovat täynnä omia sotamuistojaan läpi käyviä vanhoja jermuja tai eri maiden sotaveteraanien lapsia, jotka kappaleen yhteydessä ylistävät sotureiden urheaa panosta ja nostavat joukolla kättä lippaan? Pian ei kai tarvitse sanoa mitään, kun tekoäly kirjoittaa kommentit puolestamme, mutta kuvitellaan tämän kirjoituksen vuoksi tulkintojen tarkoittavan vielä jotain.
On ristiriitaista lukea ylistystä kotimaansa puolesta kaikkensa antaneille, kun laulun sanoma on kirjaimellisesti päinvastainen. Sota ja rakkaus asettuvat harvoin yhtä selkeässä kontrastissa rinnakkain. Mutta koska kuulijalle ei taivuteta sanomaa vielä enemmän rautalangasta, syntyy mahdollisuus täysin päinvastaiseen tulkintaan. Henkilökohtainen projisointi ylittää lukukyvyn, vaikka kaikki ymmärtävät sen verran, että yhdestä sodasta kertova laulu voi kertoa myös muista sodista.
Galvestonin, ja monien muidenkin taideteosten, haaste on, että taiteilija kuvittelee teoksensa vastaanottajat älykkäämmiksi kuin mitä nämä ovat. Watchmen-sarjakuvan (1986–1987) hahmo Rorschach on tästä toinen erinomainen esimerkki. Monelle älyn- ja tunteenlahjoiltaan keskinkertaiselle taiteentulkitsijalle poliittinen konteksti, symbolit, metaforat, kaksoismerkitykset, harmaat ihmiskuvaukset ja muut monimutkaisuudet ovat liian vaikeita käsittää, painolastia kirjaimellisen ja sentimentaalisen tulkinnan päällä.
Niinpä kun laulun sotilas ajattelee pyssyään kiillottaessaan kotia, tulee siitä lukutaidottomille ja tietynlaisen kasvatuksen saaneille kunniakas mielikuva. Tulkintaa tukee kappaleen ironinen sovitus, jossa soivat romanttiset jouset, Campbellin haikea lauluääni ja optimismia hehkuvat torvet. Patrioottisessa mielenlaadussa elävälle laulu ei voi olla mitään muuta kuin isänmaallinen.
Jälkimodernissa ajassa kukaan ei voi tehdä taiteesta vääriä tulkintoja. Klisee “kauneudesta katsojan silmässä” on kääntynyt ympäri alkuperäisestä merkityksestään, jonka mukaan katsoja on usein harhainen ja tulkitsee näkemäänsä miten sattuu. Nykyään tokaisu käsitetään yksilöllisten mielipiteiden arvokkuuden ylistykseksi.
Mutta mitä ajatella, kun kaikki paitsi kuulijan subjektiivinen kokemusmaailma puhuu teoksen tulkintaa vastaan? Tulkinnan ja todellisuuden ristiriita tulee väistämättä esiin mitä vanhempia taideteoksia käsitellään. Kun puhutaan esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta, lukijat joutuvat aikalaislähteiden puuttuessa puoliksi arvaamaan monien teosten takana olevat vaikuttimet. Niin minäkin olen tässä blogissa tehnyt useasti. Kuuluu asiaan.
Galvestonin kohdalla tällaista tekosyytä ei ole. Kaikki mitä kappaleen tulkitsemiseksi tarvitaan on saatavilla. Kuulija saa helposti eteensä tekijän omat kommentit, laulun sanat, tiedot historiallisesta ajankohdasta ja siitä, miten laulua on perinteisesti tulkittu yli puoli vuosisataa. Elossa on koko liuta ihmisiä, jotka kuulivat kappaleen ensiesityksen. Galvestonin tulkitseminen umpipatrioottiseksi lauluksi ei ehkä ole väärin, mutta se ei ole myöskään relevanttia.
Tähän relevanttiuteen haluan tarttua, sillä tulkinnanvapaudesta puhutaan usein lähinnä oikean ja väärän termein. Objektivismin vastaiset esteettiset teoriat (tiedän, subjektiivinen teoria on outo käsite, mutta minä en keksi näitä sääntöjä) lähtevät usein liikkeelle negatiivisen määrittelystä: Ei ole vääriä taidetulkintoja. Tämä ei ole varsinainen virhe. Virhe syntyy vasta ajatuksen jatkokehittelyssä. Väärien tulkintojen puuttuessa kaikkien tulkintojen ajatellaan olevan oikeita. Tämä on epäloogista ja johtaa osaltaan vain toisenlaiseen, paradoksaaliseen objektivismiin: kaikki on totta, joten kaikki yritykset väittää totuutta epätodeksi ovat objektiivisesti vääriä, jolloin kaikki ei voikaan olla totta.
Johdonmukaisempi lopputulema on, että jos ei ole olemassa väärää, ei ole myöskään oikeaa. Näin ollen tulkinnan oikeellisuus on estetiikan tapauksessa jo alkujaan epäoleellista.
Ehkä merkityksestä, relevanssista, puhuminen auttaisi hahmottamaan paremmin taiteen osaa ja muotoutumista sosiaalisena merkitsijänä, sen tehtävää laajemmassa mittakaavassa. Subjektiivisessakin maailmankatsomuksessa taideteoksesta voi edelleen puhua osana sosiaalista verkkoa. Miten näen teokset ei ole koskaan kiinni vain itsestäni vaan myös suhteestani todistamiini asioihin ja minuuteeni.
Kun ihminen tulkitsee tunnettua ja laajalti tietyllä tavalla luettua tekstiä vastahankaisesti, se kertoo siitä, ettei hän tunne teoksen laajempaa sosiaalista kontekstia, käy sitä vastaan tietoisesti tai molempia. Ensimmäinen vaihtoehto on vain tiedon puutetta, toinen kapinaa.
Oikeassa olemista mielekkäämpää onkin puhua tulkintojen merkitysvajeesta. Veteraanien lapset saavat lukea Galvestonia edelleen miten lystäävät, mutta näin syntyneet tulkinnat eivät ole laulun laajemmassa kontekstissa relevantteja. Ne voidaan siis ohittaa, mikäli halutaan puhua kappaleen muista puolista kuin sen merkityksestä maailmankuvaansa pönkittäville nationalisteille.