Merkittävimpiä syitä halveksua lähes mitä tahansa taideteosta on ajatella teoksen kohdeyleisöä. Sosialistit paheksuvat porvarillista taidetta, koska vihaavat porvareita. Kulttuuri-ihmisten posket punastuvat ironiattoman, alimman yhteisen nimittäjän massaviihteen parissa, koska se muistuttaa heitä työväestön (mielen)köyhyydestä. Populistit paheksuvat korkeakulttuuria, koska ovat luonnostelleet eliitin vihollisikseen.
Taiteen demokratisoinnin puolella on helppo olla. Ääni muuttuu kellossa, jos joutuu itse demokratian uhriksi ja katsomaan jotain, joka on suunnattu halveksimalleen yleisölle. Ei voi sanoa, etteikö teoksella itsellään olisi tuolloin edelleen väliä, mutta se muuttuu eräänlaiseksi kaksoiskuvaksi, jossa yhdellä puolella on teos omin silmin todistettavana materiaalis-immateriaalisena objektina ja toisella teoksen suhde yleisöön ja siihen kohdistuvat odotukset.
Eräällä elokuvafoorumilla Chantal Akermanin (1950–2015) ohjaaman Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles -elokuvan (1975) suuri ystävä huolestui siitä, että belgialainen taide-elokuva sai ykkössijan tuoreimmassa Sight & Sound -lehden maailman parhaiden elokuvien äänestyksessä.
Sight & Sound on maailman arvovaltaisin elokuvalehti ja sen kymmenen vuoden välein järjestettävä äänestys on definitiivisin elokuva-alan ammattilaisten “kaanon”. Tulos oli suurehko yllätys vuoteen 2012 verrattuna ja heijasti laajemmin elokuvahistorian trendejä. Vanhat Hollywood-elokuvat, italialainen neorealismi ja Ranskan uuden aallon miespuoliset ohjaajat, kaanonin peruskivet, painuivat listalla alas, aasialaiset elokuvat sekä naisten ja vähemmistöryhmien elokuvat nousivat ylös. Jo oli aikakin, jos minulta kysytään. Tulosta edesauttoi äänestyksen laajeneminen. Äänestämään kutsuttuja elokuva-ammattilaisia, kriitikkoja ja akateemikkoja oli tällä kertaa yli kaksinkertaisesti eri puolilta maailmaa, tarkalleen ottaen noin 1 600 kappaletta. Listan diversiteetti lienee tulosta laajasta otannasta. Samoin se heijastaa elokuvakritiikin painumista maan alle valtavirtakulttuurissa ja muuttumista yhä akateemisemmaksi.
Riemun sijasta Jeanne Dielmanin foorumifania ahdisti kovasti. Hän näki ylentämisen johtavan alentamiseen. Elokuva menettäisi arvoaan ja saisi elokuvahistoriallista mainehaittaa sen kerätessä huomiota ja joutuessaan plebeijien katseiden ja samalla väistämättömän pilkan kohteeksi. Onhan osapäiväprostituoituna työskentelevän kotirouvan elämästä kertova elokuva muodoltaan kokeellinen ja hidas, siis arkinen ja vailla elämää suurempaa, fantasmaattista kertomusta.
Pelko on paljon puhuva vaikka aika huvittava. Suurin osa edes elokuvataiteeseen vakavasti suhtautuvista ihmisistä ei ole kiinnostunut Sight & Soundin äänestyksestä. Suuri yleisö tuskin pilkkaa sen enempää kuin ennenkään. Silti fanin ahdistus oli todellista, likaiset ihmiset likaisine mielineen tulevat tahrimaan jotain hyvää.
Taiteen demokratisointi on monista salaa kammottava ajatus. En tunne ainuttakaan ihmistä, joka ei jollain tavalla vihaisi jotain teosta, koska se houkuttelee epämiellyttäviä ihmisiä luokseen. Itsekin, no-brow-periaatteistani huolimatta, en jaksa keskiluokkaista arvomaailmaa paijaavaa estetiikkaa, koska pidän sitä arveluttavana. Sulatan paljon paremmin ääripäät, kansanpopulismin tai pienen piirin elitismin.
Pelko tiivistyy toiveeseen: enkö saisi pitää tätä aarretta vain itselläni, kaltaisillani? Jeanne Dielman, työläisnaisen arjesta kertova elokuva, on suunnattu yliopistossa koulutetuille ihmisille, joista on mukavaa ajatella vapaa-ajallaan sosialistisia ajatuksia työläisistä. Niin sen nelituntisen pituuden puolesta väistämättä onkin. Duunari, duunarinainen, sen sijaan valitsee leffailtaansa todennäköisesti mieluummin eskapismia eli romanttista komediaa, kauhuleffan tai seikkailutoimintaa, ei Akermanin slow cinema -mestariteosta.
Se ei kuitenkaan tee teoksesta arvotonta; pidän Jeanne Dielmania yhtenä parhaista elokuvista. Olennaisin siitä kuulemani kehu on, että miespuolinen ystävä kertoi elokuvan muuttaneen oleellisesti hänen suhtautumistaan oman äitinsä arkiseen aherrukseen. Se lienee minkä tahansa kaanonin ykkössijan arvoinen asia.