Teksti on julkaistu alun perin edellisessä blogissani 2.1.2016. Julkaisen ajoittain hieman muokattuna joitain tähän blogiin sopivia vanhoja tekstejäni.
Kun ei vielä tiedetty, mikä romaanin muodolle on soveliasta, voitiin kirjoittaa miten tahdottiin. Ei ollut kustannusalan ammattilaisia pilaamassa kirjoituksia ytimekkäillä lauseilla ja helposti seurattavilla rakenteilla. Humiseva harju (1847) on tästä malliesimerkki.
On huvittavaa, että länsimaiseen kaanoniin ovat jääneet näin omituisen kirjan hahmot. Teorioita liikkuu kaikenlaisia, kuten että sankaritar Catherine Earnshaw on kuva itsenäisestä naisesta, joka joutuu alistumaan patriarkaatin tahtoon; Heathcliff taas on orja, joka on katkeroitunut herrojensa häneen kohdistamasta julmasta kohtelusta ja toimii pahoin, koska ei ole muutakaan oppinut.
Heathcliff kolonialismin uhrien symbolina on kenties tylsin kuviteltavissa oleva tapa katsoa taideteosta. Se on romaanin latistamista modernien teoreetikkojen valmiiksi ajatteleman ja lattean tulkinnan armoille, niin kuin moni muukin pohjimmiltaan anglosaksisen valtakulttuuripiirin tarjoama tapa katsoa taidetta on.
Sille ei löydy kiinnostavaa perustaa itse teoksesta, joka on kiinnostuneempi tarinansa koukeroista kuin teeseistä. Heathcliff kuvataan mahdollisesti romanina, mutta hänen velipuolensa Hindley, Heathcliffin adoptoineen Earnshaw’n perheen poika ja Catherinen veli, ei vihaa häntä syvästi siksi, että hän on eri näköinen tai romani, vaan koska Heathcliff on alempiluokkaisuudestaan huolimatta vienyt, varastanut, heidän isänsä rakkauden. Epäsuorasti vihjataan, että tummaksi kuvattu poika saattaa olla perheen isän lemmenseikkailuista syntynyt lehtolapsi.
Feministisistä, satiirisista ja luokkayhteiskunnallisista aineksistaan huolimatta Humisevassa harjussa on enemmän mielettömyyttä kuin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvausta. Ei ole mikään ihme, että Luis Buñuel (1900–1983) ohjasi siitä Meksikossa oman versionsa.
Cathy ja Heathcliff ovat kirjan sivuilla näyttäytyessään läpeensä epämiellyttäviä ja inhottavia ihmisiä, itsekkäitä ja omaan maailmaansa kääriytyneitä ihmisraakileita, jotka tuntevat suurta vihaa muuta maailmaa kohtaan. Cathyn lisäksi Heathcliff rakastaa myöhemmällä iällään vain poikaa nimeltä Hareton, koska näkee tässä itsensä – ja Haretonkin on Heathcliffin orja, hänen muovailuvahaansa. Cathy taas on pilalle hemmoteltu, toisten ihmisten rakkautta ja muita kuin omaa yhteiskuntaluokkaansa halveksiva nulikka.
Emily Brontë (1918–1848) on hahmoilleen kirjassaan paljon armottomampi kuin jälkimaailma. On kuin hän olisi ilkikurillaan kirjoittanut hahmojen toimille selitykseksi onnettomat taustat (Heathcliffin kaltoinkohtelu lapsuudessa, Cathyn kaipuu pois naisen ahtaasta asemasta ja sielua riepotteleva luonteenlaatu) ja sitten katsonut kuinka pitkälle raivostuttavaan käytökseen hän voi henkilönsä hivuttaa ennen kuin lukija nostaa kädet ilmaan.
Pisimmälle hän vie tämän Heathcliffin tapauksessa. On häkellyttävää tajuta, että tätä kirjallisuuden perushenkilöä pidetään brittiläisessä kaanonissa ja länsimaisessa kulttuurihistoriassa romanttisena sankarina. Luulen näkemykseen vaikuttaneen elokuva- ja teatteriversioiden perinteen, jossa tarina lopetetaan kirjan puoliväliin. Cathy kuolee ja Heathcliff jää vaeltamaan yksin kohtaloonsa tyytyneenä harjuille… Kaksi rakastavaista, tuomitut erilleen, tavanomainen tarina.
Kirja ei jätä tätä tähän, koska se olisi liian helppoa. Heathcliffistä kasvaa romaanissa romanttisen sankarin tumma vastakuva, sankaruuden mutatoitunut versio yhteen asiaan kohdistuneen obsession jatkuttua liian kauan. Hänestä kehkeytyy jo orastamassa ollut sadisti, joka pirstoo alkeellisen hajota ja hallitse -taktiikkansa keinoin järjestelmällisesti kaikkien ympärillään olevien ihmisten elämät.
Rakkaudettomaksi jäätyään hän yrittää todistaa solipsistisen kokemuksensa yrittämällä luoda kokonaisen maailman vailla rakkautta. Ja onnistuu siinä! Jopa Humisevan harjun talo vaikuttaa pystyyn mädäntyneeltä hänen voimansa oikuista, ei oikeasta iästään johtuen.
Romanttinen rakkaus viedään ääripäähän, fetisismiin. Heathcliff, joka ei koskaan päässyt rakastelemaan Cathyn kanssa, määrää haudankaivajan lapioimaan kuolleen rakastettunsa ruumisarkun esiin voidakseen syleillä ruumista, josta kerrotaan sen olevan yllättävän säilynyt. Kasvojen piirteet erottuvat vielä… Heathcliff kertoo haluavansa kuoltuaan päästä syleilemään omalla mätänevällä ruumillaan Cathyn raatoa.
Mutta kun tarinan toinen kertojista, varsin kasvottomaksi jäävä herra Lockwood kertoo Heathcliffille nähneensä yöllä Cathyn aaveen, joka vaatii päästämään itsensä ikkunasta sisään, Heathcliff kauhistuu niin kuin aidon fetisistin kuuluu: Kohteen on oltava tarpeeksi kaukana, kuollut objekti, jotta nautinto voisi pysyä todellisena. Runkkari nauttii runkkaamisesta, ei siitä, että pääsee haaveidensa kohteen kanssa sänkyyn. Kun Cathy on kuollut, hänestä tulee varjo-Heathcliffille pornografiaa.
Sankarin himo kuolleeseen naiseen on niin väkevä, että jopa herra Lockwood näkee kummituksen hetken ajan; haavekuvan, jonka vain Heathcliff voi muulloin nähdä. Keskushahmojen tunteet ovat niin voimakkaita, että ne manifestoituvat lihallisina ihmisille, joilla ei ole niihin kosketusta. Lockwood on kuin kirjan lukija, joka osaa yhtä lailla kuvitella Cathyn hengen vaeltamaan nummille. Tällaisia ratkaisuja tarkoitetaan, kun Humisevaa harjua kutsutaan surrealismin edelläkävijäksi.
Vaikka romaanin loppu vihjaa, että seuraavan sukupolven (Cathyn tyttären, myös nimeltään Cathy, ja Haretonin) nuorten rakastavaisten yhteys on liian vahva, jotta vanhaksi käynyt Heathcliff voisi sen tuhota, vaikuttaa se kirjailijan itsesensuurilta, sillä hän on varmasti tiennyt teoksensa aiheuttavan kiistelyä ja kuohuntaa vähemmästäkin.
Todellisuudessa Heathcliffin tuhoaa se, että hän onnistuu jokaisessa tavoitteessaan ja kaataa tieltään kaikki vastustajansa. Nuoren parin “voitto” kirjan lopussa ei ole todellinen, koska he ovat Heathcliffille mitättömiä. Miehen alamäki alkaa vasta, kun hän tajuaa menettäneensä jopa esteensä.
Kun kosto hänen tuntemaansa maailmaa vastaan päättyy, nekrofiiliseen himoonsa kyllästynyt protagonisti-antagonisti päätyy polttamaan itsensä tuhkaksi. Heathcliff kuolee käpristyneenä nojatuoliin näännyttämällä itsensä tahallaan nälkään. Hänen kouristunut kätensä ojentuu kohti tyhjää tai ikkunasta läpi tullutta kummitus-Cathya. Fetissi on tullut iholle, joten kaikki nautintojen maailmassa on ohitse.
Heathcliff ei tietenkään ole paha, jos ei hyväkään, ei oikea sankari eikä antisankari. Hän on maailmaan liian kovaa paiskattu – kuin perheriidan aikana keittiön seinään heitetty raaka kananmuna.
Jopa kirjan rakenne on ristiriitainen ja fetisistinen, sillä kuten Lockwood, lukija ei “kohtaa” Catherinea kirjan sivuilla kuin mahdollisena kummituksena. Kaikki muu hänestä kuullaan – luetaan – toisilta. Heathcliff on lihallisena läsnä vain kerran. Tämä johtuu Humisevan harjun sisäkkäisestä rakenteesta, jossa lähes kaikki tarinan tapahtumat kerrotaan silminnäkijöiden ja kuulopuheiden kautta. Lukijan oletetaan luottavan näihin puheisiin. Mutta voiko niin todella tehdä ottaen huomioon, että tarinoiden kertojien sanavalintoja värittävät heidän luonteenpiirteensä? Toisaalta moniäänisyys on kenties vain realismia, sillä mihinkään fiktiiviseen elementtiin ei voi luottaa enemmän kuin johonkin toiseen. On siis se ja sama pitää kaikkea totena.
Esimerkiksi eräässä kohdassa Heathcliffin syrjitty ja pahoinpidelty vaimo Isabella kertoo menneisyydessä Heathcliffistä jotain palvelijatar Nelly Deanille, joka kertoo nykyhetkessä (aktiivisen kertojan ominaisuudessa) asian eteenpäin herra Lockwoodille, joka vuorostaan kertoo sen (kehyskertojan ominaisuudessa ja osin epäluotettavana kertojana, kuten Brontë hienovaraisesti tuo esiin) lukijalle. Kirja toimii vielä normaaliakin korostetummin fantisoinnin välineenä, jos lukija vain suostuu uskomaan niihin mitä ihmeellisimpiin asioihin, jotka sen sivuilla kerrotaan.
Teoksen viimeisillä hetkillä Lockwood kohtaa pelästyneen paimenpojan, joka kertoo nähneensä Heathcliffin aaveen vaeltavan nummilla Cathyn kanssa. Edes lampaat eivät uskaltaneet mennä kaksikon lähelle. Mitä pitäisi ajatella siitä, että Brontë kuvaa kahden täysin mahdottoman ihmisen saavan toisensa vain kuolleina?
Koska kirjan sävy on loppua kohden kaikkea muuta kuin romanttinen, on hyvä pohtia ratkaisua muuna kuin “nyt he ovat yhdessä jälleen” -hempeilynä. Nyt kumpikin on fetisoitu. Kuin kirja myöntäisi, että olisi ollut parempi, etteivät he olisi syntyneet lainkaan.