Olen huono uhri saarnaajille, koska en ajattele koskaan “me”. En edes silloin, kun haluan puhua jonkin asian puolesta. En ajattele turhan usein myöskään “minä”. Uskonnolliset käännyttäjät pettyvät näiltä osin minuun aina. Kun mainitsee “meidän” ja “minun” olevan merkityksettömiä, kiiluvasilmäisinkin uskonsoturi aloittaa kohteliaan mutta paniikinomaisen perääntymisen rintamalinjalta.
Jos jotain, ajattelen “he”. Halutessani olla moraalinen puhun toisille toisista.
“Kun luemme Dickensiä…” kirjoittaa huono kriitikko yrittäessään vakuuttaa lukijansa sanojensa totuudenmukaisuudesta. Ei onnistu. En samastu.
Kun akateemikko tai poliitikko tai taiteilija alkaa puhua “me” edellä, tunnen pahoinvointia, joka kanavoituu irvailuna.
Kannatan solidaarisuutta, mutta ihmisten veljeydestä puhuminen inhottaa. Siitä pitää vielä vähemmän, kun sitä harrastavat ihmiset, joita kohtaan muuten tuntisi empatiaa. Lapa ojossa hanhenmarssia vaappuvilta ei odota muuta kuin horinaa mystisistä kohtalonyhteyksistä. Muilta odottaa vähän enemmän.
Ajan mittaan huomaa, että mielenterveyttään suojellakseen hyviksi tyypeiksi on alkanut laskea porukkaa löysin perustein. Raja kulkee käytännössä julkisesti ilmaistun murhanhimon välttämisessä. “Meidän” leikkiminen tältä pohjalta ei kuitenkaan voi olla kovin hedelmällistä tai älyllistä. Jonkin hyvin hajanaisen yhteisön kuten kaupungin tai kansakunnan tämän varaan voi vielä rakentaa.
Tällainen yhteisö ei ole kaikista kiinnostava. On koko liuta ihmisiä, jotka rakastavat “meitä” ja vaikka aikaamme kutsutaan individualistiseksi “meille” on edelleen huutava tarve. Valistetuksi tulemisen halu, halu tulla opetetuksi; se elää sinnikkäästi. “Me” ylittää helposti näkymättömän rajan yhteisöllisyydestä kulttiin. Yhteisten etujen sijaan aletaan puhua siitä, että minkälainen ryhmädynamiikka “meillä” on. Tavoitteista puhumisen sijaan aletaan sönkätä buzzwordeja, läpsiä toisia olalle ja kysyä mitä toveri. Ja tietysti vahtia toisten kielenkäyttöä. Joukkopsykologia alkaa jyllätä. Ryhmädynamiikkaa ja trendejä hallitsevat hyväksikäyttäjät ilmaantuvat viimeistään tässä vaiheessa mukaan. Se tuntuu rinkirunkkaukselta, veljeskunnilta, kommunismilta, fasismilta, keinotekoisuudelta, omien pierujen haistelulta, turhien toiveiden luulottelulta, Jari Sarasvuolta, uuden ajan avaruususkonnolta, poikkeuksellisuuden fantasialta. Toisten sairastuttamiselta utopioihin.
Kun kulkee ulkosalla ja vain katselee, kohtaa jatkuvasti maailman, joka yrittää taistella humanistisia yhtenäisteorioita vastaan kaikella voimallaan, maailman, joka rikkoo ideologian. Sitä maailmaa voi rakastaa, mutta niitä kannattaa kavahtaa, jotka yrittävät taltuttaa sen loputtomilla selityksillään.
Kun kävin toisessa kaupungissa ystävän häissä, astuin ulos junasta ja kohtasin ensitöikseni kuset housussa toikkaroineen juopon, joka ulvoi haluavansa pubiin. Toinen tutisija astui ulos seurakuntakeskuksesta vaeltaakseen kohti samaista juottolaa. R-kioskilla ritu yski koronamaskinsa takana tilatessaan hot dogia ja kirosi samalla kauppiaalle, että taisi saada viimeisimmältä hoidoltaan taudin, joka ei ollut korona. Julkisessa vessassa luki kuudella eri kielellä varmuuden vuoksi, ettei pönttöön saa kaataa kissanhiekkaa tai happoa.
Ah, sisareni, liityttekö kanssani intersektionaaliseen rintamaan? Ai ette? Mitä vittua!
Minulla ei ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. En merkitse heidän elämilleen mitään, eivätkä he ole veljiäni ja siskojani. Kunnioitan heidän elämiään ihmisinä, mutta olisin päästäni sekaisin, jos luulisin välillämme olevan jonkun muun linkin kuin sen, että asumme samassa yhteiskunnassa. Jos uskoisin suureen yhteisyyteen välillämme, olisin lakannut uskomasta heihin ja alkanut uskoa oman ajatteluni ylivertaisuuteen.
Olisi liikaa vaatia välillemme jotain solidaarisuutta ja humaaniutta kummempaa, ja kun ymmärrän sen, ymmärrän samalla, että pohjimmiltaan mikään paljoa sitä vahvempi ei yhdistä minua ihmisiin edes niissä viiteryhmissä, joihin minut voidaan helpommin arkistoida.
Ei näille ihmisille, elämänsä tuoppiin kaataneille, arpisille, kuukausiin pesemättä olleet farkut päällä kompasteleville, illan päätteeksi Vantaalle vievään bussiin hoippuville voi opettaa mitään sen enempää kuin sen, mitä he haluavat oppia. Ja minun kanssani on samoin. En ole sen parempi. Otan vastaan, mitä haluan, ja jos en halua, en yksinkertaisesti kuuntele. Yhä useammin valitsen olla kuuntelematta. En vain jaksa. On tässä muutakin tekemistä. Ristikoiden täyttelyä, salaatin silppuamista lounaaksi, iltakävelyitä, ymmärrättehän.
Sitä alkaa olla iässä, jossa uuden oppiminen on edelleen mukavaa, mutta sen ohella toimii vuosien hioma bullshit detector, kyky katsoa koreisiin vaatteisiin puettua paskakasaa ja todeta kas, paskaahan siinä tarvitsematta välittää, onko mielipide jonkun mielestä kosher. Ei tarvitse olla kiinnostunut. Luoja, mikä helpotus.
* *
Pohjimmiltaan tämäkin on kirjoitus kirjallisuudesta. Uusia suomeksi julkaistuja opuksia lukiessaan ja kustannuskatalogeja selatessaan ymmärtää, että ideologisessa vyörytyksessä on kyse niin kustannuspolitiikasta kuin todellisesta tarpeesta “meihin”.
Kirjakenttä ei pyri salaliittolaisten elkein ohjailemaan yleistä mielipidettä mihinkään suuntaan, mutta siltä se voi välillä vaikuttaa, kun teoksia julkaisevat tahot arvailevat, mikä saisi lukijoilla suut vettymään.
Siksi kustannuskentän sekasotkuun kuuluvat pakottavalla vyöryllä naisten selviytymistarinat, pop-feminismi, luonnonsuojeluaiheet, kirjat mediakentästä (kirjoittaneet median ammattilaiset), äitienpäiväksi julkaistava true crime -teos tai dekkari sarjamurhaajista ja isänpäiväksi julkaistava kirja Hitleristä (Putinista). Sekä näiden taiteellisemmat eli monimutkaisin sanoin kyllästetyt vastineet, joita pienemmät kustantamot julkaisevat.
Olisi mukavaa, jos julkaistaisiin enemmän tämän otannan ulkopuolelta. Kai tässä maailmassa vielä jotain muuta ajatellaan kuin keskiluokkaisten naisten trenditietoisuutta, diktaattoreita ja maailmanloppua?
Tai no, kokkikirjat unohtuivat listasta.
Mitä toisaalta märehdin? Jos vain jättäisin uusien kirjojen lukemisen kokonaan, en tietäisi niissä käsitellyistä aiheistakaan. Lukisin toisia kirjoja, joissa on toisia aiheita, jotka luultavasti kiinnostaisivat minua enemmän. Maailmani olisi tyystin toinen, eikä tätäkään litaniaa tarvitsisi kirjoittaa. Mutta silti, töiden vuoksi, minun täytyy lukea uuttakin.
* *
Olennaista kaiken suhteellisuudentajun säilymiselle on, että tiedän housuunsa kusevien juoppojen olevan olemassa. Kun muistan heidän olemassaolonsa, mieleeni palaa aina sillä sekunnilla myös laajempi kuva; maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka eivät jaa oman “kuplani” todellisuutta. Joille en itse asiassa ole mitään.
Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty. Suhteellisuudentajuton näkee maailman aivan konkreettisesti oman elämänpiirinsä kautta. Se mikä tapahtuu muualla, tapahtuu muualla, vaikka tosiasiassa se ei tapahdu muualla, jossain toisessa ulottuvuudessa, vaan juuri nyt ja tässä, koko ajan ympärillä.
Hän voi mahdollisesti ajatella, että joku kirjailija voi “opettaa meitä”, vaikka tosiasiassa jorisee välillä ihan mitä sattuu. Vergiliusta kaivataan erikseen tavuttamaan tavallista umpimielisemmälle Dantelle, että tä-mä täs-sä on Lu-ci-fer. Suhteellisuudentajuton lukee uutisjuttua Välimerellä hukkuneista pakolaisista ja liikuttuu ymmärtämään maailman reaalitodellisuuden vasta, kun siitä näkee valokuvan.
Jos ette usko, kiinnittäkää joskus huomiota siihen, kun joku tuttunne huokaisee kovaan ääneen miten joku voi ajatella tuolla tavalla, kun törmää johonkin oman kokemuspiirinsä ulkopuoliseen ajatukseen.
Lyön vetoa, että jos alatte kiinnittää siihen huomiota, tajuatte niin tapahtuvan yllättävän usein. Itse asiassa aivan jatkuvasti.
Niin kuin se olisi joku ihme, että ihmiset eivät elä samanlaisia elämiä.
* *
En halua kuulua ainoaankaan porukkaan kuin hetkellisesti ja pyrin välttämään jokaista ideologista leimaa silloinkin, kun kuulun tietoisesti ryhmiin, jotka pyrkivät edistämään jonkin tavoitteen tapahtumista.
Paras toiminta syntyy pienissä ryhmissä. Suuriin liikkeisiin ihmiset ovat liian kaoottisia, jos eivät ole absoluuttisessa pakkoraossa. Yhteisöllinen ajattelu onnistuu lähinnä teoriassa, kirjoituksen tasolla. Onneksi. Doktriinien kautta ajatteleva-tunteva yksilö on kammottava olento.
Yleensäkin ne ihmiset, joilla on pakkomielle totuudesta, sanovat “me” eivätkä “minä”. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä sillä ehdottomalla totuudella tehdään. Ehkä siksi, että journalistina olen antanut itseni ymmärtää, että jokaisella totuudella on omat välittäjäaineensa, jotka vasta tekevät totuudesta sitä, mitä se on. Platon onkin edelleen ajankohtainen.
1 thought on “Toiveita opettamisesta”