Merkintöjä Maurice Blanchot’n pohjalta

Luin  “tavoittamattoman” Maurice Blanchot’n (1907–2003) Ääretöntä keskustelua tai oikeammin sen ensimmäisen osan (Apeiron, 2008, alkup. 1969). Toista ei kai koskaan suomennettu. Jonkinlainen fenomenologi tämä hyyppä oli lähtiessään kyseenalaistamaan totuttua, mikä onkin luonnollista: ihmisen täytyy olla hiukan pakkomielteisesti kiinnostunut siitä, mitä todella voi havaita, että voisi yrittää puhua edes asioiden sivusta.

Hän oli monen mannermaisen klassikon (Derrida, Baudrillard, Foucault…) paha isä, “vaarallinen koskea”, oli kiinnostunut vain kirjoittamisesta eikä lainkaan esillä olemisesta, vaati kohtaamaan vaikeampia kysymyksiä kuin mihin hänestä inspiroituneet olivat valmiita. Hän olisi ollut kenen tahansa akateemikon uralle haitaksi, jos joku väärä taho vain olisi saanut tietää, kuinka moni ja niin paljosta oli hänelle velkaa. Siitä ei ollut pelkoa. Suuret kulttuuri-ihmiset haluavat esittää saaneensa ajatuksensa tyhjästä.

Eikä mikään ihme, että hän inspiroi niin montaa postmodernistia. Blanchot’lle kieli viittaa lähinnä itseensä. Tai oikeastaan vain itseensä. Siksi todellinen tiede on hänelle jatkuvaa kriisiytymistä, sanojen irrottamista näköaistin eli objektifikaation kontekstista, sillä puhe ei voi koskaan vastata “nähtyä” ja vice versa.

Tiedemiehet Blanchot kuvaa pelottaviksi. En usko, että se on ollut hänen, taustaltaan katolisen ja uskontoa vakavissaan pohtineen ihmisen, tarkoitus, mutta tällainen ajattelu tarjoaa pohjan (post)strukturalismille, vasemmistolaisuuteen kiinnittyneelle ajatussuunnalle, jonka kehityksen kannalta filosofi oli yksi avainhahmoista.

Hän oli ensisijaisesti kirjallisuustieteilijä. Kirjallisuus on hänen näkemyksessään kulttuurin huippu, vaikka hän ei ilmaise asiaa aivan näin banaalisti eikä kehtaisi tunnustaa uskovansa mihinkään huippuihin. Siksi Blanchot ajattelee, että runous ja filosofia ovat kumpikin väistämättä suhteessa tuntemattomaan, johon ei voi suoraan kohdistaa katsetta. Runous, yrittäessään kuvata sitä, mihin “proosa” ei kykene, on vastaus mahdottomaan, mutta ei voi tietenkään määrittää mahdotonta. Koska määrittäminen on juuri “proosan” tehtävä. Se taas ei voi katsoa suoraan johonkin, johon vain runoudella voi kurottaa. Ollaan ongelman äärellä.

Filosofia on Blanchot’n mukaan samassa suhteessa tähän tuntemattomaan, mutta filosofian ylimääräinen haaste on sen pyrkimys yrittää määrittää sanoittamaton sanoilla, tehdä tuntematon tunnetuksi määrittelemällä kaikki mitä on. Ymmärrän hyvin, mitä Blanchot tällä tarkoittaa, olen ottanut saman seikan useasti esille kirjoittaessani filosofiakritiikkiä. Useimmat filosofit etsivät yhtenäisteoriaa, mikä tekee heidän sinänsä kiinnostavista ajatuksistaan epäilyttäviä.

Blanchot ehdottaa todellista ajattelua, ainakin miten itse todellisen ajattelun ymmärrän omilla standardeillani, eli haastaa katsomaan jotain, mitä ei voi katsoa. Näin tiukasti asioiden ytimeen porautuminen ei tee filosofiaa mahdottomaksi, vaikka niin joku saattaa pelätä. Sen sijaan se ottaa omakseen sen, minkä pitäisi olla jokaisen filosofisen yritelmän tunnustettu olemus: olennaista perimmäisissä totuusselvityksissä on aina se, mikä jää väliin, sanoittamaton. Tässä kenties hänen uskonnollisesta taustasta tuleva painolastinsa ja samalla ajattelunsa vapautumiseen johtanut avain, mahdollisuus laajempaan ajatteluun, joka seuraajilta on jäänyt ymmärtämättä.

Itse näen tällaisen perimmäisyyksien ymmärtämiseen pyrkivän ajattelun yhdessä leikin kanssa kiinnostavan taiteen perimmäisenä toimintamallina. Taide, joka ei tähän pysty, ei toki ole sen vähemmän taidetta, mutta itselleni merkityksetöntä kuorta kyllä.

Leikillä en nyt tarkoita sitä mielikuvituksettomuuden tilaa, jota monet taiteen leikillisyyttä juhlapuheissaan korostavat vaalivat, siis sitä jossa se, mikä TAIDEPIIREISSÄ tapahtuu, on nähty lupana toistaa samaa “ideoiksi leimattujen asioiden” diskurssia. Tässä diskurssissa kaikki puhuvat muutamia yhdessä tärkeiksi hyväksyttyjä asioita, koska eivät näe ennalta soveliaaksi määritetyn leikin ulkopuolelle. Toisin sanoen he pitävät peliä leikkinä. Uskovat sääntöihin.

Tekeekö teidän mielenne tukistaa jotakuta aina, kun tämän suusta pääsee, että taiteen on tunnuttava merkitykselliseltä? Minun tekee, ja siksi suhteeni kulttuurikenttään on kuin laivamatkasta nauttimaan pyrkivän merisairaan.

Blanchot’lle elämä palautuu lopulta ristiriitaan. Jopa jumaluuskysymys (tarkoitus) on pohjimmiltaan kysymys ristiriidasta, joka syntyy olemattoman ja suvereenin, lopulta yllättävän lähellä toisiaan olevien käsitteiden, välille. Tämä kitka, välitila, on kaikki se, missä elämä tapahtuu… Tai jokin sellainen, miksi sitä haluaakaan kutsua.

Elämällä tarkoitetaan toisaalta tässä tapauksessa juuri välitilaa itseään. Elämä tapahtuu jatkuvassa tiedottomuudessa, johon tietoisuus luo päälle suojaavan peilin, jotta emme näkisi sen taakse.

Syntyy ouroboros. Voisi sanoa, että Blanchot’lle tyypillinen vastakkaisuuksien paradoksin mahdollistama todellisuuden esiin murtautuminen on läsnä tässäkin, elämässä – eli kaikkein äärimmäisimmässä käsitteessä.

* *

Yksi filosofi on kaikkien mielestä ihailtava ja toinen taas unohdettava, vaikka jälkimmäinen olisi keksinyt kaiken, minkä edellinen on sitten ominut itselleen. Ja enemmänkin.

Christopher Fynsk on kuvannut luentosarjassaan, että kukaan ei sano olevansa Blanchot’n lukija. Se lienee ironinen kohtalo kirjallisuusteoreetikolle. Akatemialla nyt vain on tapana valita yhdet muttei toisia. Sitten yksiä opetetaan ja toisia ei.

Lisäisin siihen, että asiaan vaikuttanee se, että Blanchot on vaikea ja äärimmäinen. En ymmärtänyt lukiessani aluksi mitään, nytkin en luultavasti puoliakaan, mutta sen mitä ymmärrän, ymmärrän erittäin hyvin.

Tällaisille tapauksille tilaa on vain vähän, mutta hankaluus erotella juksuttajat (kuten Deleuze joka peittää yksinkertaisuutensa hankaluuteen) ja oikeasti vaikeat (Kant, joka ilmaisee asiat vaikeasti, koska muuta vaihtoehtoa ei ole) tiivistyy siinä, miten erottaa nämä toisistaan – ja ensin mainitut osaavat vieläpä itsensä markkinoimisen paremmin. Periaatteessa nämä ryhmät voivat sanoa täsmälleen samat asiat. Kyse on ensimmäisten tapauksessa ennen kaikkea tavasta muodostaa diskurssi, onaniasta, joka voi pilata täysin sen mitä sanotaan.