Antigonea (442 eaa.) kutsutaan trilogian viimeiseksi osaksi. Sitä se ei ole. Sillä ei ole tekemistä kahden muun Sofokleen (496/495–406 eaa.) “thebalaisen näytelmän” kanssa, vaan ne on niputettu yhteen tekijänsä harvoina jälkipolville säilyneinä ja sattumalta samojen tapahtumien ympärillä pyörivinä teoksina.
Näytelmä ilmestyi noin puolitoista vuosikymmentä Oresteian (458 eaa.) jälkeen; Aiskhylos (525/524–456 eaa.) oli kuollut Sisiliassa vain jonkin verran tunnetuimman teoksensa ensi-illan jälkeen. Antigonesta tuli välittömästi kehuttu ja tulevana klassikkona pidetty, mikä on auttanut sen selviämisessä vuosituhansien lävitse.
Sofokles on varmasti tuntenut Oresteian, sillä Aiskhylosta pidettiin mestarina ja tiedetään nuoremman kirjailijan matkineen vanhempaa. Näkemystä ei voi todistaa, mutta Antigone tuntuu kommentaarilta aiemmin ilmestyneelle näytelmätrilogialle, joka yrittää vakuuttaa katsojansa kaupunkijärjestelmän lakien ylivertaisuudesta.
On eri asia, onko kyseessä oikea vastine. Samaten on spekuloitu Sofokleen jopa parodioineen Aiskhyloksen näytelmiä, mutta kyseessä on luultavasti käännösvirheiden vuoksi syntynyt väärintulkinta.
Antigonessa laki asetetaan perusteellisesti kyseenalaiseksi. Teos on ilmestynyt kriittisenä aikana Ateenan historiassa, nationalistisen hengen noustua ja kärjistyttyä Samosta vastaan käytäväksi sodaksi. Sofokleesta, porvarin pojasta ja sotilaasta, tehtiin tähän metakkaan kenraali. Siihen nähden teksti on varsin suorasukainen pohdinta vallan oikeutuksesta.
Kirjoitin Oresteian kohdalla sen olevan tahattomasti oma kritiikkinsä asettaen sivistyksen periaatteet kyseenalaisiksi. Antigone ei ole näin kriittinen Ateenan lakeja kohtaan, mutta se asettaa vastakkain maallisen lain ehdottomuuden ja “jumalten lakien” ailahtelevuuden. Se on varoitus.
Jumalten laki ei ole yksi yhteen sama asia kuin moderni yksilöllinen moraalintaju, mutta kenties lähimpänä antiikin kreikkalaisen yhteiskunnan vastinetta sille. Kun laki ja kansalaisten sisin oikeustaju käyvät toisiaan vastaan, jälkimmäinen on nähtävä jumalten kutsuna.
Tähän perustuu myös Julian Jaynesin (1920-1997) kiistelty, pseudotieteellinen, mutta siitä huolimatta kiinnostava kaksikamarisuuden teoria, jonka mukaan ajatteleva ihminen ei kulttuurin alkuhämärässä vielä käsittänyt ajattelevansa.
Ilias (n. 750 eaa.) olisi tällöin muistiinmerkintöjä ajasta, jolloin yksilöiden sisimmässä kuuluvaa ääntä eli moraalista kompassia ei erotettu jumalten puheesta; ajatukset olivat siis eräänlaisia hallusinaatioita. Siksi jumalat olisivat teoksessa niin aktiivisessa roolissa. Käsitykseen oman itsen arvosta nimenomaan itsenä kykenivät vasta sivistyneet, eepoksia muistiin merkinneet ja demokratioissa eläneet ihmiset, jotka tulisivat sen jälkeen pohtimaan ikuisuuden ajan yksilön ja yhteisön välistä suhdetta.
Teoria on humpuukia muun muassa siksi, että se pitää itsensä käsittävää mieltä todella paljon nuorempana keksintönä kuin voimme historiallisten todisteiden perusteella päätellä sen olevan. Tästä huolimatta se antaa kiintoisan kirjallisuusteoreettisen väylän tarkastella Sofokleen näytelmää.
Antigonen juonessa vallasta luopuneen Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat päätyneet eri puolille Theban kaupunkivaltiota vastaan kohdistuneessa sodassa. Pojat tappavat toisensa. Theban kuningas Kreon on kummankin veljeksen isosetä ja pitää kaupunkia vastaan käynyttä petturina eikä “kansalaisena”. Näin ollen muiden kansalaisten ei tule Polyneikesta haudata.
Kansalaisten oikeustajua vastaan tämä sotii: hautajaisriittien kieltäminen on massiivinen rangaistus, valtava häpeä, erityisesti omaa sukua kohtaan. Veljesten sisko Antigone uhmaa kuninkaan käskyä suorittaen Polyneikeen hautausriitit joka tapauksessa. Kuningas raivostuu ja tuomitsee surulle omistautuneen Antigonen kuolemaan kuoron harkitsemaan kehottavista lausunnoista huolimatta.
Antigone suljetaan kivilohkareiden tukkimaan luolaan ruoan ja juoman kanssa nääntymään hitaasti. Hänen rakastettunsa, Kreonin oma poika Haimon, yrittää kääntää isänsä pään, mutta kuningas ei kuuntele. Tyrannin mieltä ei muuta myöskään myyttinen ennustaja Teiresias, jota kuningas epäilee lahjotuksi. Vanha mies suuttuu ja poistuu varoittaen, että Kreon tulee vielä menettämään kaiken.
Kreikkalaiset tragediat opettavat ironisesti, että ennustajien kuuntelusta ei ole juurikaan hyötyä, koska se, mistä on kerran ääneen varoitettu, tapahtuu joka tapauksessa.
On kirjoitettu, ettei kyse ole siitä, onko Antigonella oikeus protestiin, vaan siitä, toteuttaako Antigone vai Kreon jumalten tahtoa. Antigone sanoo Haadeksen kaipaavan jo perinteidenkin mukaan vainajaa luokseen. Kreon ei tästä piittaa vaan haluaa tehdä kuolleesta esimerkin kansalaisten anarkiaa vastaan.
Samalla pohditaan yhdessä kauneimmista eurooppalaisen kirjallisuuden näytelmäkatkelmista sitä, mikä on ihmisen osa. Yleensä esiin nostetaan kuuluisa kuoron pohdinta ihmisen ristiriitaisesta luonnosta (“Paljon on ihmeitä maailmassa, vaan ihmeellisin ihme on ihminen…”), mutta itseäni viehättää enemmän tämä fatalistisempi näkemys, suomennos Kirsti Simonsuuri:
“Kauas kantava toivo tuo lohtua monille ihmisille,
vaan monille se on petollinen harha,
sekopäisiä himoja täynnä.
Se tulee ihmiselle joka ei tiedä mitään
ennen kuin panee jalkansa tulen kuumuuteen.
Oli viisaasti sanottu kun joku lausui:
paha näkyy hyvän kaltaisena sille,
jonka mieltä jumala
on johtamassa tuhoon.
Ihminen voi elää elämäänsä ilman kärsimystä
vain lyhyen hetken.”
Näytelmä päättyy siihen, että Kreon on karmealla tavalla väärässä. Epäilyksen siemen on jäänyt jäytämään kuninkaan mieleen, ja lopulta kuoro vakuuttaa kuninkaan siitä, että hän on ehdottomuudessaan hätiköinyt.
Kreon määrää Antigonen pelastettavaksi luolasta, mutta käsky tulee liian myöhään, tyttö on jo hirttäytynyt. Haimon raivostuu ja yrittää tehdä Oresteian määrittämistä rikoksista vakavimman, isänmurhan, mutta lyötyään ohitse kääntääkin miekan itseensä ja syöksyy siihen. Tieto kiirii palatsiin, ja itsemurhan tekee myös Kreonin vaimo Eurydike. Kuningas murtuu, kuoro joutuu kantamaan hänet tyhjäksi jääneeseen asuntoon.
Kreon on pitänyt käskynsä, se on ollut ensimmäinen virhe. Toinen on, että hän rikkoo lopulta itse sitä vastaan. Lopputulos on absurdi, sillä kansalaisten mielipiteet ovat olleet alusta asti kuninkaan päätöstä vastaan. Samoin jumalat, ylimystö, jopa vanhojen miesten kuoro. Kuningas pitääkin päänsä puolustaakseen lähinnä itseään ja yhteisyyttä, kaupunkivaltioiden arvoista tärkeintä, mutta päätyy aiheuttamaan sekasorron. Sen vuoksi hän menettää kaiken itselleen tärkeimmän.
Tai kenties näin. Edes BBC:n In Our Time -ohjelman antiikin asiantuntijat eivät olleet yhtä mieltä siitä, mitä näytelmällä on haluttu sanoa aikalaisille, vaikka on selvää, että poliitikko ja ylimystöön kuulunut Sofokles on kohdistanut sen vertaisilleen, ehkä piikkinä tai vaikeiden kysymysten herättäjänä. Käännöksen lukijan näkökulmasta opetus on, että vain omatunnoton tottelee lakia ehdottomasti.
Jos Kreon ei välittäisi seurauksista, olisi täysin tunnoton ihminen, järjestyksen ylläpitäminen olisi hänelle helpompaa. Mutta hän välittää ja tuomitsemisen innossaan ei ymmärrä muidenkin välittävän. Laki ei voi koskaan hallita yksittäisen ihmisen ratkaisuja, erityisesti sellaisen, jonka puolella jumalat ovat.
Antigonen tuomitsemalla Kreon tuomitsee itsensä, koska ei enää osaa piilottaa yksityistä minäänsä lain taakse. Kuoro saa viimeisen sanan:
“Ylpeiden ihmisten mahtavat sanat
rankaistaan kyllä mahtavilla iskuilla,
niin vanhoina he oppivat kai viisautta.”