Onko Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936) kirja, josta on kirjoitettu kaikki mitä siitä voidaan sanoa? Teos on tekijänsä tunnetuimpia, suomalaisen matkakirjallisuuden klassikko ja yksi napakimmista suomalaisista 1930-luvun ajankuvista suoraan Hitlerin Saksan ytimestä.
Kirjoitan silti, siitä ilosta, että saan joidenkin työn puolesta luettavien kirjojen vastapainoksi lukea sitä, mikä vastaa enemmän omaa makuani, siis tuottaa mielihyvää.
Olavi Paavolainen (1903–1964) matkusti vuonna 1936 Saksaan kirjailijaretriittiin, johon osallistui kirjailija jokaisesta Pohjoismaasta – Suomesta mukana oli myös suomenruotsalainen edustaja Göran Stenius (1909–2000). Saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa isännät kestitsivät vieraitaan ja kuljettivat matkailijoita ympäri kolmatta valtakuntaa.
Tämä teos on lopputulos tuosta reissusta, kuumeisen nopeasti kirjoitettu ja heti ajankohtainen, hiukan matkapäiväkirja, hiukan esseekokoelma, hiukan lukuihin jaettu muistelus. Paavolainen on alaotsikoinut teoksensa “rapsodiaksi”, mikä kuvaa sitä hyvin.
Tekijä aloittaa kertomuksensa esittelemällä henkilöt ja tilanteen. Hän luonnostelee kohtaamistaan henkilöistä tarkat näköiskuvat. Pohjoismaalaisten yhteiskunnalliset näkemykset vaihtelevat: Norjalainen Eyving Mehle (1895–1945) on jopa kiihkeämpi fasisti kuin saksalaiset. Mehle pakeni toisen maailmansodan lopussa Norjasta kollaboraattorina ja hukkui Ruotsissa. Tanskalaisesta Erik Bertelsenistä (1898–1969) saa reppanan tylsimyksen mielikuvan ja ruotsalainen intellektuelli Sven Stolpe (1905–1996) on armottoman kriittinen natsivaltakuntaa kohtaan.
Saksalaiset taas ovat suoraan Roberto Bolañon Nazi Literature in Americasin (1996) henkilögalleriasta kasvattavia nuorisokirjoja tehtailevine yksitotisine pölvästeineen ja elosteluun kyllästyneine snobikreiveineen. Stolpea lukuun ottamatta jälkimaailma ei muista suurinta osaa näistä kirjailijoista, vaan he ovat enää hahmoja Paavolaisen raportissa.
Itsensä Paavolainen luonnostelee joukossa ulkopuoliseksi. Esittelyjen jälkeen hän päätyy kuvaamaan kirjallisuuden, sitten taiteen asemaa nousevassa kansallissosialismissa. Myöhemmin teos ottaa profeetallisia kierroksia kirjoittajan analysoidessa saksalaista yhteiskuntaa.
Läpivalaisu on armotonta ja terävää. Paavolainen näkee ympärilleen ihmeen tarkasti suhtautuen havainnoimaansa jonkinlaisella etäisyydellä, yhtäältä joistain asioista vaikuttuen, toisaalta huvittuneesti halveksuen. Teoksessa kuvataan Eurooppaa, joka on kirjailijan mukaan jäämässä kahden suuren radikalismin jalkoihin. Humanismi, liberalismi, kapitalismi ja ennen kaikkea kristillisyys eivät enää selviä ristipaineessa ja yhä useamman on valittava: kommunismi tai fasismi. Euroopan sydän, Saksa, on valinnut fasismin. Natsismi on ensimmäinen eurooppalainen uskonto, toteaa Paavolainen vain hiukan mutkia suoraksi oikoen.
Mielikuva on, että valinta tulee koskemaan kaikkia aikalaislukijoita. Samalla Paavolainen itse jättää oman valintansa sanomatta ääneen. Kommunismista hän ei juuri pukahda.
Taiteilijana hän pitää natsismin taidekäsitystä imbesillinä: ainuttakaan lahjakasta kirjailijaa hitlerismi ei ole onnistunut synnyttämään.
“Kaikkein hämmästyttävin ajatuksiltaan oli kuitenkin eräs keskustelu, jossa väiteltiin siitä, voiko nykyajan kirjallisuus luoda suuren tragedian. Saksalaiset päätyivät tulokseen: Kolmannessa Valtakunnassa sitä ei voida kirjoittaa. Sillä tragedian aiheena on aina kamppailu järkähtämätöntä kohtaloa vastaan – ja uusi Saksa ei tunnusta enää mitään ‘kohtaloa’. Se luo itse oman kohtalonsa – se itse on kohtalo! Ja koska kaikki merkittävät kirjailijat ovat kansallissosialisteja, he eivät voi keksiä mitään aihetta, jossa esiintyisi kamppailua kohtaloa vastaan…”
Saksan aikalaisilmiöihin kirjailija suhtautuu ironisesti. Kansalaisten arkimakua kuvaa puutarhatonttujen täyttämä kitsch eivätkä älymystöksi kelpuutetun eliitin saivartelut vaikuta sen paremmilta. Vasta massiivisuus, yksilön katoaminen yhdistettynä saksalaisten kykyyn kuvitella “uusi tulevaisuus” saa Paavolaisen todella ymmärtämään, mikä on heilaamisen viehätys. Kirja huipentuu Nürnbergin suurille puoluepäiville ja sen ympärillä pyöriviin ilmiöihin. Suurilla kentillä tehdyt massiiviset paraatit lumoavat synkronoidussa kauhistuttavuudessaan kirjoittajan.
Illuusioon ilmestyy pian säröjä. Nuorten poikajoukkojen aidoilla ympäröidyt, militaristiset nuortenleirit kauhistuttavat niin nuorten kirjailijoiden joukkoa kuin samaan aikaan paikalle sattuneen V. A. Koskenniemen (1885–1962) kaltaista valkoisen Suomen hovirunoilijaa, joka oli omissa kirjoituksissaan valmis osoittamaan sympatiaa natsismille. Vaikka Paavolainen toteaa heti kirjansa alussa, ettei aio kirjoittaa juutalaisten kohtelusta (mielestäni pelkurimaisesti), tulkitsen pöyristymisen rivien välistä esitetyksi alitajuiseksi kritiikiksi myös toisenlaista leirittämistä kohtaan.
Lisäksi saksalaisten takapajuinen suhtautuminen naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon silmin nähden vituttaa edistysmielistä kirjailijaa, joka kutsuu naisten omaa hurmoksellista joukkotilaisuutta suureksi kansallissosialistiseksi kanalaumaksi. Paavolainen pitää naisissa lietsottua älyllistä jälkijättöisyyttä ja roolia yksinomaan äiteinä ja synnyttäjinä saksalaisen miehen syynä.
Näissä kohdissa Paavolaisen tausta Tulenkantajissa urbaanin, niin miehiä kuin naisia sisältäneen ja nuoruutta palvoneen kirjailijakollektiivin jäsenenä näkyy selvimmin.
*
Paavolainen on löytänyt ajatuksen apokalyptisesta kulttuurista, vaikka samalla hiukan arastelee siitä puhumista vakavalla naamalla. Idea on kuitenkin niin hyvä, että hän yrittää vakuuttaa lukijansa siitä, että “vanha maailma” ajautuu sivuun. Yksilön on valittava kommunismin tai natsismin välillä, koska räjähtävinä voimina ne ovat tulevaisuus.
Vaikka kirjailija on muuten kaukonäköinen, tässä hän haksahtaa monien teoreetikoiden tapaan omaan älyllisyyteensä – ja monien muiden tapaan sotkee uhon voimaan. Hän lumoutuu uudesta miettimättä uuden asettumista osaksi todellisuutta. Erityisen harmillista tämä on, koska Paavolainen toteaa teoksessaan juuri omiin ideoihinsa ihastumisen intellektuellien ongelmaksi vuosisadasta toiseen.
Fiksun ihmisen perisynti on, että kehitettyään tarpeeksi monimutkaisen järjestelmän ajattelulleen, hän ei usein vaivaudu purkamaan sitä; ajattelua varten ei riitä että hallitsee ideologisen diskurssin ja osaa taitavasti kiepauttaa kaiken sen ympäri. Kulmat on myös hiottava, liian monimutkainen selkeytettävä, liian selkeä osattava johtaa useisiin eri syihin. Sovittamattomien ristiriitojen on johdettava itsetutkiskeluun. Paitsi siis jos nimenomaan pyrkii propagandaan ja valtaan.
Itsetutkiskelua Paavolainen pääasiassa tekeekin. Tämä yksi johtoajatus jää kuitenkin kritiikin ulkopuolelle. On selvää miksi; se on oivallus, jotain uutta, kirjailijan magnum idea, liian naseva hylättäväksi, liian esteettisesti makea jottei sitä painettaisi ja nostettaisi kärjeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta historiassa, kun kaunis mutta heikosti ajateltu jätetään tekstiin, joka voisi ilman sitä olla liian empivä, liiaksi vailla peruspilaria.
*
Paavolainen käy lävitse monia erilaisia tapoja, joilla natsit loivat omaa mytologiaansa joukkokokouksin, psykologisin trikein, joukkoviestinnällä ja tunkeutumalla ihmisten arkeen. Kiinnostavinta antia teoksessa on kuitenkin, kuinka se esittää saksalaisen mytologian.
Toisesta maailmansodasta ei usein mainita, että se ei ollut vain voitto Saksasta tai tyranniasta, vaan se oli ongelmissa olleen valistuksen perinnön puolittainen voitto radikalismista ja järjestäytyneen uskomisen, jos ei uskonnon, voitto mystiikasta.
Saksan mystiikka elää jokaisella sivulla, joskus surkuhupaisasti. Haahuilu tiivistyy kiinnostavimmin retkeen, jonka aikana Paavolainen todistaa kotimaanturistien hinkua sivellä vanhoja hautakiviä, joissa joko on tai ei ole todisteita saksalais-arjalaisen ikiaikaisen kulttuurin ihmeellisyyksistä. Tällaista puuhaa voisi joku liian innoissaan EVROPASTA oleva harjoittaa tosissaan vielä tänä päivänä.
Myönnän kirjoittavani edellisen sarkastisella tyytyväisyydellä, sillä vaikka mitä moninaisin mystiikka on minulle, niin kuin monille muille, viihdyttävää lukemistoa ja väylä rikkoa kaavoja, olen uncool kid ja pitänyt siihen oikeasti hurahtamista salaliittoteorioihin verrattavissa olevana toimintana.
Maailmankuvani on liiaksi epäilyä vaaliva sellaiselle leikille. On liian helppo nähdä, että moni tällaisista teistä johtaa älyllisyyttä esittävään yritykseen tehdä todeksi epäilyttäviä asioita. Eli antaa yksilölle tekosyyn perustella oma tuhnuisuutensa.
*
Kahtiajako natsismin ja kommunismin shakkipeliksi on maailmantilanteen nähden ymmärrettävää mutta kirjoitusten älyllisesti laiskinta argumentointia, kädenojennus sille hurmahenkisyydelle ja himphampulle, jota kirjailija pitää pilkkanaan läpi teoksen. Tekisi mieli sanoa, ettei tällainen näennäisen neutraali lähestymistapa sovi tekijälle, kuten se ei sovi kenellekään, joka yrittää ajatella kriittisesti itseään.
Kylmäksi jättävät samaten kuvaukset hanhenmarssia tuhatpäin kävelevien natsien herättämästä joukkopsykoosista. Jos lukijan luonne välttää idolisaatiota ja pitää ajatuksettomaan massaan kuulumisen halua synonyymina tartuntataudille, ei sen herättämien esteettisten värinöiden kuvailu syvennä mysteeriä lainkaan enempää.
Joka tapauksessa kirjoittaja näyttää todelliset karvansa tarpeeksi usein, jotta lukija ymmärtää Paavolaisen teeskentelevän kovaa tai myöntävän omat heikkoutensa, vaikka ymmärrän myös Max Jakobsonin (1923–2013) havaintoa siitä, että teoksessa Paavolainen yrittää varmistaa oman selustansa vähän joka suunnasta. Hänen vastenmielisyytensä natsismin tasapäistävää estetiikkaa ja yleistä taantumuksellisuutta kohtaan tulee muissa luvuissa esiin vain vaivoin pidäteltynä. On kuin kirjailija ei haluaisi myöntää itsessään piilevän jo tuhoon tuomitsemiaan humanistis-porvarillisia puolia.
*
Tietenkään teosta ei voi olla vertaamatta nykyhetkeen. Olisi typerää sanoa, että Putinin Venäjä on kuin Hitlerin Saksa. Vielä typerämpää olisi sanoa kaiken fanaattisuuden olevan samanlaista. Fanaattisuutta on kaikkialla, myös suomalaisessa julkisessa elämässä. Mutta vastaavuuksien löytäminen auttaa ymmärtämään yleistä hurmahenkisyyden etiikkaa ja estetiikkaa. Venäjä sentään on fasistinen valtio.
Ytimessä on itsensä mytologisoinut kansa, volk, tämän verran ei ole muuttunut. Mainitsin Oresteian kohdalla yhteiskuntien pyrkivän jatkuvaan itsensä ylistämiseen ja epäonnistuvan, kun kansalaiset lakkaavat uskomasta tarjottuihin symboleihin. Fasismi on mielestäni varjoversio tällaisesta yhteiskunnasta; se on niin pettynyt suurimpaan osaan symboleista, että pelastaakseen mitä pelastettavissa on, se palaa Oresteian kuvaamaan aikaan ennen demokratiaa. Tämä näkyy Paavolaisen teoksessa esittelemän saksalaisten kreikkalaisuuteen hurahtaneen hurmahenkisyyden kautta, jossa ihailun kohteena eivät suinkaan ole kulttuuriset saavutukset vaan satuspartalaisuus sekä ajatus kulttuurin (eli kansan) iästä ja jatkuvuudesta. Fasismi puhuu verestä ja verikostosta ja tekee sen ylistäen itseään. Sen radikalismissa näyttelee merkittävää osaa symboleiden asteittainen korvaaminen abstrakteilla ikiaikaisuuksilla.
Fasismin virhe on se, että sen tarjoamat uudet symbolit ovat vielä hauraampia kuin vanhat – ironisesti juuri “ikiaikaisuutensa” vuoksi. Kansa voi uskoa olevansa samaa jumalaista alkuperää, mutta mielikuva alkaa pirstoutua sillä hetkellä, kun arkiongelmat eivät katoa; rahasta on pulaa, kodinkoneet menevät rikki, lapsia ei saada kouluun hyvälle alueelle. Mikään järjestelmä ei ole ikuinen, mutta fasismi on rakennettu hiekalle.
Hitler onnistui aivopesupuuhissaan paremmin kuin Putin, koska mediaväylät olivat 1930-luvulla helpompia hallita. Saksa ei ole Venäjä, Venäjä ei ole Saksa. Natsit, propagandan edelläkävijät, esittivät asiansa yhtä ehdoitta ja kansan tahtoa muovaten kuin Venäjän television keskusteluohjelmien taukoamatta jäkättävät autokratian palvojat, mutta jälkimmäisten toiminta on yhä haastavammaksi käyvää, kun kansa alkaa kyllästyä. Jopa sotia käydään nykyään pikakelauksella.
*
Jos ennustamisen lahjoista puhutaan, Paavolainen esittää seuraavan maailmansodan väistämättömyytenä ja toteaa sen alkavan mitä todennäköisimmin Berliinistä. Väitteessä ei ole kursailua tai epäröintiä. Merkit olivat ilmassa.
Osaammeko lukea ilmapiiriä nyt? Pitäisikö meidän alkaa puhua siitä, että maailmansota on jo alkanut?
Ehkä kuitenkin ei. Tällaisten ennusteiden ääneen sanomisesta ei ole paljoa hyötyä, vaikka oikeaan osuminen näyttää varmasti hyvältä ansioluettelossa… Ehdoton julistaminen olisi lankeamista Paavolaisen apokalyptiseen ajatteluun, jossa turvaan, rauhaan ja humanismiin uskomiselle ei ole pedattu sijaa, vaikka historia on osoittanut, että jokainen sota päättyy joskus.
Kolmannen valtakunnan vieraana on moderni dokumenttiteos, asiaproosan ansaittu klassikko. Se tuottaa mielihyvää siksi, että se kuvaa maailmaa erheellisesti ja vajavaisuuksistaan tietoisena. Enkä tarkoita tällä esseistiikkaan rasittavan usein liitettävää ihannetta, jossa mitä tahansa kirjoitettuja typeryyksiä ja harhautuksia perustellaan genrellä.
Kyse on siitä, että menneisyys puhuttelee, sieltä puhutellaan tavalla, joka näyttää, että tässä ihminen on yrittänyt ajatella ja tuntea lävitse kaiken mitä on voinut, menee pieleen tai ei, ja teksti ihmeellisesti kestää, niin että sen voisi kirjoittaa lahjakas ja havainnointiin kykenevä henkilö vielä tänä päivänä. Ja se jokin, kapasiteetti, voima, on riittänyt Paavolaiselle merkittävässä määrin pidemmälle kuin joillain esseisteillä, joiden olisi kannattanut kysyä itseltään: mitä arvokasta on kirjoittamissani sanoissa?