John Carpenterin kauhufilmi The Thing (1982) kuvaa yhteisöä, Etelämantereella hengailevaa tutkimusryhmää, joka kohtaa isäntäruumiin valtaavan, virusmaisesti leviävän mutanttiolennon ulkoavaruudesta. Otuksen tarttuessa kulovalkean tavoin ja tehdessä uhreistaan hirviömäisiä klooneja itsestään, ryhmä yrittää puhaltaa yhteen hiileen paranoian kasvaessa.
Teosta pidetään niin kauhu- kuin scifi-elokuvien klassikkona. Se on itse asiassa remake Howard Hawksin ohjaamasta samannimisestä mutta vähemmän muistetusta elokuvasta vuodelta 1951. Juuri Carpenterin versio on poikinut 2011 ilmestyneen esiosan, jatko-osina toimineet sarjakuvan ja videopelin sekä lautapeliversion.
Olen viime aikoina pohtinut teoksen mieskuvaa, sillä kaikki elokuvan ihmishenkilöt ovat miesoletettuja. Se kuvaa miesten joukkoa, joka joutuu toimimaan ääritilanteessa ja on siten analyysi maskuliinisuudesta kriisissä.
Tein hakuja aiheesta ja törmäsin kritiikkeihin, jotka vaikuttivat aluksi lupaavilta mutta tiivistivät elokuvan “naisen eli toiseuden” peloksi, jossa elokuvan hirviö edustaa toiseutta tunkeutumassa miehiseen tilaan. Maskuliinisuutta määritettiin kirjoituksessa jälleen kerran feminiinisyyden kautta, mikä tuottaa pohjimmiltaan automaatiolla kulkevaa pohdintaa.
Analyyseissa menivät myös iloisesti sekaisin maskuliinisuus ja toksinen maskuliinisuus. Vaikka toksinen maskuliinisuus määritellään erilliseksi maskuliinisuudesta, tarkempi kuvailu jää toisinaan puolitiehen, sillä ei-toksinen maskuliinisuus jää täsmentämättä.
Kun toksisuutta vailla olevan maskuliinisuuden sisältöä sitten tarkennetaan, lopputulos ei ole aina onnistunein. Huonoimmillaan perusteltuna ei-toksista maskuliinisuutta edustaa hyvännäköinen ja kuuluisa mies, jolla on markkinaimagonsa mukaan kliseisesti “naiselliseksi” mielletty tunne-elämä.
Joistain miehistä tuntuukin, että maskuliinisuus kaikkineen on feministeille epäkelpoa ja toksisuus lisätty sanan eteen näön vuoksi. Jos päätyy jostain valitettavasta syystä lukemaan netin naisvihamielistä moskaa, huomaa että näillä miehillä on pakkomielle siltä, että naiset yrittävät tuhota heidän identiteettinsä ja muokata heidän persooniaan väkisin. Tällainen reaalitodellisuudesta irtautunut katkeruus johtaa pahimmillaan hirvittäviin seurauksiin.
Tunteen itsensä todellisuutta en silti epäile. Luulen, että maskuliinisuuden kritiikki tuntuu joistain miehistä jopa väkivallalta. Eikä välttämättä vain miehistä vaan myös naisoletetuista ja muunsukupuolisista, jotka eivät käyttäydy niin kuin heiltä sosiaalisesti odotetaan.
*
Neljännen aallon feministisissä ajatussuunnissa pyritään yleensä viestimään, että jokaisen pitäisi olla oma itsensä rennosti, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että samalla rohkaistaan jatkuvaan itsensä tarkkailemiseen.
Tunteiden vähäisyys tulkitaan kulttuuri-ilmiöksi, vaikka kyse ei ole yksin siitä. Tällöin ei oteta huomioon tunne-elämien muita poikkeavuuksia. Jos ei itketä tai koe tarvetta puhua tunteista, ei se kerro automaattisesti tunnelukosta. Se voi kertoa myös neurologisesta erilaisuudesta.
Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu se truismi, että eri ihmiset käsittelevät tunteita eri tavoin, jotka eivät ole selkeästi oikeita tai vääriä. Mikä olennaisinta, on myös huomattu, että tunteita vähemmän voimakkaasti ilmaisevien ihmisten ei voida sanoa voivan henkisesti sen huonommin kuin muidenkaan. Tämä ei ole pieni juttu vaan iso asia, sillä se pakottaa miettimään koko tunnenormiston uusiksi.
Se ei tietenkään tarkoita, etteikö maskuliinisuudessa olisi ongelmia tai toksista maskuliinisuutta ei olisi olemassa, mutta ongelmat voivat ottaa toisenlaisia, monimutkaisempia muotoja kuin olettaisi.
Kenties siksi tulkinta The Thingistä maskuliinisuuden kriisinä feminiinisyyden edessä ei tunnu kauhean hyödylliseltä. Elokuvassa kuvataan leimallisesti miesten yhteisöä. Miesten keskinäinen oleminen ei määrity feminiinisen pelon kautta. Ei kai kaikkien naisiksi identifioituvienkaan elämä keskenään ole miehen pelkoa?
Tulkinta on mielestäni kehno myös siksi, että elokuvan hirviö ei ole tunnistettavasti sukupuolitettu olento vaan täydellisesti toinen aivan missä tahansa muodossa. Kehokauhun hirvittävyys ei piile politiikassa vaan sairauden, mutaation ja selittämättömäksi jäävän pelossa. Elokuvan hirviön groteskius toimii katsojille yleensä sukupuolesta riippumatta, koska kosminen outous on kohotettu eri tasolle kuin yhteiskunnallinen.
*
The Thing on joka tapauksessa osin elokuva miesten keskinäisistä ongelmista, ennen kaikkea miesten hierarkiasta. Se kuvaa maskuliinisuutta feminiinisyyden ulkopuolella, maskuliinisia olentoja keskenään.
Olen katsonut elokuvan useita kertoja. Se on yksi suosikkikauhuelokuvistani huolimatta siitä, että sen loppu laahaa ja muuttuu Carpenterin toisesta klassikosta, vuoden 1978 Halloweenista (josta en pidä valtavasti), tutuksi vaanimiseksi ja ei kovin kiinnostavaksi monsterishow’ksi.
Monien katselukertojen lomassa ehtii miettiä elokuvan polttavinta asiaa eli miesten ryhmän sisäistä dynamiikkaa. He ovat asuneet keskenään vuosia ja muodostavat kommuunin, jossa jokaisella on oma roolinsa. Joukossa ovat muun muassa biologi, lääkäri, kokki, koirankouluttaja ja Kurt Russellin esittämä yrmeä helikopterikuski MacReady, jonka nimi on humoristinen luonnekuvaus.
Näillä miehillä ei ole tarvetta kilpailla naisista tai rahasta. He ovat viettäneet vuosia antarktisella tutkimusasemalla, jossa he itse ovat sivilisaatio. Mahdollisuutta sukupuoliseen kanssakäymiseen naisoletettujen kanssa ei ole eikä sitä vaikuteta suuresti kaipaavan.
Silti he eivät puhise täynnä seksuaalista turhautumista, vaan päivät kuluvat töissä tai yhteisessä oleskelutilassa, joka muistuttaa pubia. Jokaisella heistä on yhteisössä työ, johon toiset eivät puutu. Työ määrittää myös sosiaalisen aseman. Kokki on alhaalla, tutkimusjohtaja korkealla.
Kun heidän keskuuteensa ilmestyy kriisi, järjestys romahtaa. Jokainen jatkaa töidensä tekemistä, mutta muu sosiaalinen hierarkia häiriintyy ja rakennetaan hetkessä uudestaan. Sinänsä tärkeää mutta ei olennaisinta työtä tekevä MacReady nousee nopeutensa avulla tilanteen johtajaksi, joka toimii aktiivisesti ja on koko ajan valmis. Näennäisen cool Windows pilottilaseineen taantuu pelosta tutisevaksi hyytelöksi, asemanjohtaja Garry seuraa tapahtumia sivusta saamatta niistä otetta ja tiedemies Blair löytää sisältään voimavaran, joka näkyy ulospäin hulluutena.
Yhteisen päätöksenteon periaatteet katoavat sen siliän tien, minkä tunnistan tyypilliseksi piirteeksi miesten kanssakäymisessä.
Maskuliinisuudesta sanotaan sen olevan tehokasta ja yhteistyökykyistä. Se pitää paikkansa, jos tehtävät ovat yksinkertaisia ja jokainen tietää roolinsa. Kun sosiaalinen hierarkia järkkyy, maskuliinisuus joutuu kriisiin ei niinkään joustamattomuutensa kuin sen vuoksi, että toisistaan poikkeavat ideat ovat sen jälkeen vapaata riistaa ja aiemmin vähäpätöinen asema voi olla mielivaltaisesti äkkiä tärkeä.
Se joka on ideansa kanssa voimakkain, sen idea myös toteutetaan. Toisin sanoen, kun ei olla enää omalla erityisalueella, miehillä on tapana päteä nähdäkseen kuka ottaa tilanteen hallintaan.
Maskuliinisuuden yksi klisee on, että se on toimijuutta, aktiivista. Pidän tätä piirrettä yhtenä positiivisimmista miehisyyteen liitettävistä. Yksi sen kääntöpuolista on, että se mahdollistaa täysin ammattitaidottoman tai sosiopaattisen ihmisen nousun valtaan, mikäli tämä vaikuttaa muita aktiivisemmalta.
*
Nähdäkseni The Thingin kaltaiseen pohjimmiltaan fantastisen naurettavaan elokuvaan uskotaan, koska se kuvaa miesten yhteisöä. Korttitalon romahduksen hyväksyy juuri siksi, että kyseessä ovat miehet. Kenties patriarkaalisten oletusten vuoksi – tai sitten vain sen tähden, mitä tiedämme ihmispsykologiasta – ajattelemme, että naiset toimisivat yhteisönä toisin, luultavasti paremmin.
Sittemmin The Thingille on tehty eräänlainen vastine, yhtä lailla kulttimaineessa oleva Neil Marshallin ohjaustyö The Descent (2005), jossa naisten yhteisö ajautuu samantapaiseen kriisiin. Sen tunnelma on kuitenkin erilainen, hahmojen väliset ongelmat tulevat lähemmäs kuin The Thingissä, jossa on kyse protokollasta, ei henkilösuhteista. Eli naisten yhteisö romahtaa konservatiivisesti tunne-elämän skismoihin.
Silti luultavasti moni The Thingiä katsova pohtii, että elokuvassa näytetyt roolit neuvoteltaisiin naisten kesken nopeammin uusiksi ja toiminta olisi systemaattisempaa.
Pohdin tätä usein samalla, kun mietin, kuka teki MacReadysta johtajan? Hän on täyttämässä valtatyhjiötä, mutta on selvää, ettei hän olisi tietojensa tai taitojensakaan puolesta paras henkilö työhön.
MacReady on vain aktiivinen, ja täten hän ottaa aseman, jossa parempi valinta voisi olla harkitsevaisen biologi Fuchsin tai älykkään Blairin kaltainen henkilö. Kenties siksi Carpenter pitää huolen, että juuri nämä hahmot poistuvat tavalla tai toisella aikaisin kuvasta.
Aseman komentaja Garry ei onnistu koskaan pääsemään tilanteessa niskan päälle. Sen sijaan häntä epäillään jo varhain olennon assimiloimaksi, eikä hän saa jalansijaa päätöksissä ennen kuin MacReady on jo ottanut paikan komentoketjun yläpäässä.
MacReadyn valtaa vastaan käyvät muut hänen kanssaan samalla hierarkkisella tasolla olevat henkilöt: mekaanikko Childs ja eläintenkouluttaja Clark. Jos haluaa, asetelmassa voi nähdä kyynisen sosialistista kommentaaria, kun aseman hanslankarit alkavat kisata vihamielisesti avoinna olevasta johtoasemasta.
Lopuksi todettakoon, että Carpenteria selvästi aidosti kiinnostaa toimijuuden ongelma kriittisessä mielessä ja tätä teemaa voi tarkastella läpi hänen uransa. Esimerkiksi fantasiakomediassa Big Trouble in Little China (1986) hän kuvaa satiirisesti Kurt Russellin hahmon toimijuutta. Russell on teoksessa silkka tumpelo, joka luulee juuri aktiivisuutensa tähden olevansa tarinan “päähenkilö”, vaikka totuus on toinen. Positiivisena esimerkkinä mainittakoon, että They Livessä (1988) päähenkilöksi nousee Roddy Piperin tulkitsema duunari, jonka silmät avautuvat näkemään kapitalismin todelliset kasvot. Halloweenissa taas Jamie Lee Curtisin esittämä Laurie on final girlin prototyyppi, mikä on lukuisten apinoijien vuoksi nykyään konservatiivisin mahdollinen symboli, mutta tuntuu aikalaiskontekstissa vielä erilaiselta: tavallinen nuori nainen pistää lopulta kampoihin kasvottomalle miehelle.
1 thought on “The Thingin maskuliinisuudesta”