Oresteian kaksinaisuus

Antiikin teatteritekstit tuntuvat ensi alkuun oudon jäykiltä. Syy voi johtua käännöksistä tai arkaaisesta kieliasusta. Kenties kyse on, kuten Oresteian (458 eaa.) tapauksessa, näyttämöohjeiden vähäisyydestä? Tai ehkä kyse on sisäisen elämän kuvauksen puutteesta?

Voi olla vaikeaa uskoa protagonisti Oresteen kipuun ja tekojen oikeutukseen, koska hänen elämässään on näytelmän mukaan kyse vain kostosta. Orestes ei ole millään muotoa moderni ihminen, eikä sellainen ole hänen siskonsa ja toverinsa Elektra. Kumpikin on silkkaa pintaa, yhteen suuntaan armotta sinkoutuva nuoli.

Tämä on näytelmätrilogian kirjoittaneen Aiskhyloksen (525/524–456 eaa.) kritiikki menneisyyttä kohtaan: Oresteia kuvaa tapahtumaa, joka oli jo kreikkalaisen kirjallisen kulttuurin syntyaikoina hämärää menneisyyttä, mytologiaa, ja barbaarisia ihmisiä, jotka näytelmän lopuksi löytävät avaimen sivistykseen: ateenalaisen demokratian.

Ferdinand de Saussure (1857-1913) on teoretisoinut uskonnon olevan symboli yhteiskunnan tarpeelle palvoa itseään ja omaa ainutlaatuisuuttaan. Kenties näin, mutta ehkä uskonnon tilalle sopisi käsitys järjestyksestä yleensä. Yhteiskuntamme ovat ainakin periaatteessa rakennettuja itsensä ylistämisen periaatteille ja alkavat hajota, kun kansalaiset eivät enää usko representaatioihin, järjestelmän symboleihin. Taide pönkittää jo lähtökohtaisesti tällaisia ihanteita, joskus epäsuoraan, joskus suoremmin. Oresteia kuuluu jälkimmäiseen joukkoon.

Yksi häiritsevimmistä piirteistä tekstissä on, kuinka hahmojen muisti ulottuu vain sukupolven päähän. Kertomuksessa kuningatar Klytaimnestra surmaa Oresteen isän, Troijasta palaavan puolisonsa Agamemnonin, ja tämän uuden puolison Kassandran, joka on kirottu lausumaan ennustuksia, joita kukaan ei usko.

Klytaimnestran rikosta sovittamaan lähtee Orestes, joka aikoo surmata äitinsä kostoksi isänsä kuolemasta. Ajatusta ei uhrata enää sille, että Klytaimnestran teko on yhtä lailla ollut oikeutettu kosto: Agamemnon on tappanut heidän nuoren tyttärensä, Oresteen siskon Ifigeneian, sotaonnea saadakseen… Olkoonkin, että surma on tapahtunut jumala Apollonin käskystä.

Mytologiansa tuntenut aikalaiskatsoja tiesi, että jo kauan tätä ennen on toinen toistaan seurannut kokonainen sukupolvien ketju monivaiheista murhaamista, jossa jokainen uusi poika tai tytär syyllistyy uuteen veritekoon. Koston logiikka yltää silti vain yhden teon päähän, kyky katsoa sitä kauemmas uupuu täysin.

Tämä olisi aidon typeryyden kuvaus, jos kyse ei olisi tavasta, joka elää joissain kulttuureissa ja alakulttuureissa vieläkin. Tai tietysti kyse on typeryydestä silloinkin, mutta kohteliaisuuden vuoksi jätämme sen usein sanomatta. Sodan aikana voimme jopa oikeuttaa tällaisen koston.

Oresteia kuvaa maailmaa, jossa veri on laki. Vastauksena tähän on järjestäytyneiden kaupunkien laki, patriarkaatti, joka luo jonkinlaisen nippa nappa käsitettävän järjestyksen kaaokseen.

Ktooniset jumalat, raivottaret, haluavat tappaa Oresteen äidinsurman vuoksi. Viime hetkellä heitä estetään tekemästä niin. Sen sijaan joukko viisaita ateenalaisia kutsutaan päättämään prinssin kohtalosta. Koska äänestys menee tasan, viisauden jumalatar Pallas Athenelle annetaan viimeinen sana.

Athene ratkaisee tilanteen Oresteen hyväksi. Todetaan, että lapsella ei oikeastaan ole kuin yksi vanhempi: isä. Äiti on vain siemenen kantaja. Näin ollen äidin surmaaminen on tällaisessa tilanteessa oikeutettua, äiti kun ei ole lapsilleen niin läheistä sukua kuin isä. Koston kierre voidaan pysäyttää. Raivottaret saavat lepytykseksi uudet nimet ja kunnioituksen. Heitä aletaan kutsua hyväntahtoisiksi, ja heille annetaan rooli Ateenan laillisen perustan rakentamisessa.

Ratkaisu on 2000-luvun modernin demokratian kasvatille vähintään puolitiehen jäävä. Lukija jää pohtimaan, että entä jos kysymyksessä olisi ollut Oresteen kosto isäänsä kohtaan? Olisiko Athene päätynyt silloin tulokseen, että sukulaisnaisten tappaminen tuosta noin vain on täysin hyväksyttyä (mitä se ei ollut edes antiikin Kreikassa) ja isää ei saisi surmata, vaikka tämä olisi tehnyt mitä tahansa kauheuksia?

Ristiriitaisuus yhdessä jyrkän asetelmallisuuden (kaikesta tragedian polveilusta huolimatta kyseessä on opettavainen kertomus) kanssa tekee trilogiasta niin voimakkaan. Lukija palaa aikaan, jossa moraalia ei voi määrittää paheksumalla mennyttä, vertailulla, sillä moraali ei edes tarkoita samaa kuin miten se nyt ymmärretään.

Moderni moraali joudutaan keksimään. Koska sen keksiminen näytetään ja perustellaan niin keinotekoisilla perusteilla, se ja siten sivilisaatio muuttuvat kauttaaltaan kyseenalaisiksi käsitteiksi.

Lakia perusteleva teos on itsessään transgressiivinen, modernein silmin katsottuna vastalause laille. Tämä ei tietenkään ollut Aiskhyloksen tarkoitus vaan yksinkertaisesti kaupunkijärjestelmän, demokratian, ylistys. Oresteiassa elää pysähtyneen ja liikkuvan ajan keskinäinen kamppailu; vanhoillisuus ja uudistuminen. Vaikka se on kotoisin kirjoitetun sivilisaation alku-udusta ja sitä on helppoa vierastaa, se on ajankohtainen nyt ja aina.

Ja siksi Peter Hallin ohjaaman versioinnin ihmistä etäisesti muistuttaviin maskeihin sonnustautuneet harmaakaapuiset hahmot ovat osuvia, aaveita brutalistisen lavastearkkitehtuurin keskellä.