“Mikko Lambergin kirjoituksesta paistaa lukijan silmään häiritsevästi kaunaisuus kirjan kirjoittajaa kohtaan. Mikko Lambergin kritiikki on itsessään hyvän maun tuolla puolen, sillä taidehommeleissa eivät pelkät mielipiteet ja makukysymykset lopulta ratkaise; on oltava vahvasti lehmä tietääkseen, mistä maito tulee. Tässä tapauksessa se tarkoittaa asiantuntijuutta ja että tietää itse tarkkaan, mistä puhuu, eikä vain luule tietävänsä.
Ammattitaiteilijat tarvitsevat ammattikriitikoita siinä missä kriitikot ja suuri yleisökin taiteilijoita. Kyseessä on niin sanottu “tuoteselosteen popularisointi” suurelle yleisölle. Lamberg ei selvästikään tätä tee tai halua tätä jutussaan tiedostaa, vaan esittelee mielipiteitä, ei asiantuntijan huomioita.”
Näin kirjoitti 17.2.2022 Kulttuurivihkoihin Harald Olausen. Hänen lukijan mielipiteensä viittaa Kulttuuritoimituksessa julkaistuun kritiikkiin, jossa kirjoitan Pentti Straniuksen neuvostoliittolaista elokuvaa käsittelevästä teoksesta Unohdettu valkokangas (Warelia, 2022).
Vastinetta ei tietääkseni lähetetty Kulttuuritoimitukselle, jossa kritiikki oli julkaistu, tai jos näin on tehty, en ole siitä kuullut. Sen vuoksi en ollut tekstistä tietoinen vaan törmäsin siihen vahingossa paria kuukautta myöhemmin.
Vastaan kirjoitukseen, vaikka en yleensä jaksa kommentoida saamaani vastakritiikkiä. Tarkoitukseni ei ole puolustaa itseäni vaan, jälleen kerran, yrittää avata kritiikin tekemisen lähtökohtia, sillä siitä näyttää olevan liikkeellä kaikenlaista harhaluuloa sinnikkäästi ja vuosi toisensa perään.
Olausenin ohessa esittämä näkemys ei vastaa kriitikkojen itsensä keskuudessa olevaa konsensusta, mitä on viime aikoina yritetty teroittaa lukijakunnan päähän siinä tietenkään onnistumatta. Jokainen kriitikoista ymmärtää kertovansa nimenomaisesti mielipiteitä; mistä muusta kritiikissä edes voi olla kysymys?
Tuoteselosteen popularisointi on sitä, mitä useimmat korkeammalle tähtäävät kriitikot taas yrittävät välttää, koska kysymyksessä on tuolloin jotain, jonka kustantamoiden markkinointiosasto osaa jo.
Silti kustantamot lähettävät teoksiaan pyydettäessä vuosi toisensa perään arvioon. Miksi, jos kritiikin tulee olla tuoteselosteen popularisointia? Eikö riski ole liian suuri? Helpompaa, joskin kalliimpaa, olisi vain mainostaa.
Kyse on samanlaisesta sopimuksesta kuin lehdistöllä on demokratiassa valtaa pitävien ja yleisön kanssa: tieto on avointa, lehdistö toimii sen ensifiltterinä ennen yleisöä, joka saa muodostaa omat näkemyksensä punniten niin alkulähteen kuin lehdistön näkemyksiä. Kritiikki on taiteen neljäs valtiomahti. Kolme muuta ovat: rahastot & säätiöt, taiteilijat, julkaisijat & muut markkinavoimat.
Kriitikko voi kirjoittaa populaarin tuoteselosteen, mutta useimmiten pyrkimys on auttaa lukijaa sanoittamaan karkailevia ajatuksia, tuoda esiin näkökulmia jotka ovat voineet jäädä huomiotta ja kertoa, demokraattisen ihanteen nimessä, vaa’alla punnittu mielipide.
Oma mielipiteeni oli, että Straniuksen teosta vaivaa sekavuus, jota en laita kirjoittajan syyksi vaan teoksen editoijan, sillä toimittajalla on rönsyilystä viime kädessä vastuu. Toden totta tiedän, mistä maito tulee, nimittäin kauppoihin, eikä se virtaa sinne suoraan lehmän utareesta vaan käsiteltynä, pakattuna, markkinoituna ja säilöttynä. Jos maito on pilalla, se harvoin on yksin lehmän vika.
Jos rönsyilystä pitää, niin kuin Olausen sanoo tekevänsä, mikäs siinä! Näin koen usein itsekin, mutta monitahoisuudesta tulee tässä tapauksessa ongelma siksi, että se ei kerro itse elokuvista paljon mitään.
*
“Lambergin mauton teilaus kirjasta Unohdettu valkokangas – esseitä venäläisestä elokuvasta on juuri siksi sekä pahansisuinen että myös ala-arvoinen ja asiantuntematon turha räpellys, jota ilman suomalainen taidemaailma olisi hyvin pärjännyt.
Oli ikävä lukea kirjoitusta, varsinkin kun Stranius on sekä osaava että arvostettu neuvostoelokuvan asiantuntija, jolla on laajan kokemuksen lisäksi aitiopaikan näkemys neuvostoelokuvasta. Lamberg paljastaa korttinsa junnaamalla ja inttämällä yhden ja saman epämääräisen väitteen ympärillä sitä hieman varioiden:
“Onko jälleen yhden pitkän Tarkovski-esseen julkaiseminen tarpeellista siihen nähden mitä muuta elokuvahistorialla olisi tarjottavana vaikkapa komedian tai piirrettyjen saralla? Voiko neuvostoelokuvasta todella antaa kattavaa kuvaa ilman animaatiostudio Sojuzmultfilmiä? Dokumentaristitkin rajautuvat odotetusti Dziga Vertoviin (1896–1954) – josta on ainoana vanhoista mestareista teoksessa jostain syystä essee – ja Sokuroviin.”
Toisin kuin kriitikko väittää, on hyvä, ettei Straniuksen katse yllä epäilyttävään roskaan, jota kirjoittaja kutsuu epämääräisen sumuverhon takaa viihteeksi, genre-elokuvaksi tai animaatioksi. Jo tässä huomaa kriitikon yksisilmäisen heppoisuuden. Yleistys ei riitä näin vahvaan väitteeseen. Missä ovat käytännön esimerkit ja analyysi? Mihin hän viittaa tällä? Ei mihinkään.”
Olausenin solvauslitania vaikuttaa syntyvän pahoitetusta mielestä, joten en anna suoranaiselle haukkumiselle painoarvoa.
Puututaan sen sijaan argumentteihin. Siitä olen samaa mieltä, että suomalainen taidemaailma pärjäisi ilman kritiikkiäni vallan hyvin. Se pärjäisi myös ilman Straniuksen kirjaa, Olausenin vastinetta ja suurinta osaa julkaisusta kirjallisuudesta ja sen ympärillä kuhisevasta pöhinästä.
Jos neuvostoliittolaisen animaation niputtaa suoriltaan epäilyttäväksi roskaksi ja siten merkityksettömäksi elokuvataiteen kannalta, lukijaa ei voi auttaa, sillä hänen käsityksensä elokuvasta sekä taiteena että historiankirjoituksena on ahdas.
Käytännön esimerkkinä kritiikissä on mainittu elokuvastudio, joka teki neuvostoajan kenties merkittävimmät piirretyt: Sojuzmultfilm, joka tuotti muun muassa Juri Norsteinin Satujen sadun (1979), jota pidetään erityisesti animaattoreiden keskuudessa yhtenä maailman parhaista piirretyistä filmeistä.
Millainen “sumuverho” on animaatio tai genre-elokuva? Kyse on hyvin spesifeistä asioista: animaatiosta ja genre-elokuvasta. Mistä Olausen luulee tietävänsä, että kyse on roskasta, jos kritiikki ei hänen mielestään viittaa mihinkään? Ja entä sitten vaikka kyse olisi roskasta? Jääkö jokin sielu ylevöitymättä? Paljon kysymyksiä eikä yhtäkään vastausta.
Tekstissä ei haluttu nostaa esille tiettyjä teoksia. Kyse ei ole siitä, että joku tietty elokuva olisi pitänyt mainita, sillä juuri tämä olisi ollut nillittämistä. Lukija osaa luultavasti etsiä hakukoneella “Soviet animationin” halutessaan. Merkittävä animaatiostudio on mainittu, koska ajattelin sen riittävän lukijalle sen ymmärtämiseksi, että käsitän mistä puhun. Ilmeisesti näin ei ollut.
Kritiikissä mainitut suuntaukset neuvostoelokuvan sisällä ovat vähemmän elokuvateoreettista huomiota Suomessa saaneita kuin teoksessa mainitut kanonisoidut tekijät, joiden saama huomio ei ole kohtuutonta mutta leijonanosan vienyttä.
Teoksen nimi on UNOHDETTU VALKOKANGAS. Tarkovski, Paradžanov, Klimov, Šepitko, Vertov, Sokurov, Muratova ja muut eivät ole unohdettuja elokuvaohjaajia vaan erityisesti viime vuosikymmeninä länsimaiseen elokuvakaanoniin tiukasti sisällytettyjä auteureja, joista on kirjoitettu paljon jo ennestään ja joiden töitä näytetään säännöllisesti arthouse-teattereissa. Joitain heidän elokuvistaan voi katsoa striimattuna milloin tahansa vaikkapa The Criterion Channelilta. Heidän edustamassaan elokuvataiteessa ei ole nykyään mitään “unohdetun” häivääkään.
Perspektiivi neuvostoliittolaisuudesta olisi laajentunut ja koko neuvostoihmisyys tullut kyseenalaistettua, kun olisi jouduttu pohtimaan sitä mikä jää kaanonin ulkopuolelle tai vaikkapa eestiläisen animaation roolia.
Mainitsin komediat erikseen vuorostaan siksi, että nämä teokset ovat elokuvaperintöä, joka elää kansan suussa, niin kuin komedioilla yleensä on tapana. Entä eikö rikoselokuvilla tai (harvinaisilla) neuvostoliittolaisilla kauhuelokuvilla ole mitään merkitystä? Entä tavattoman suosittujen Sherlock Holmes -TV-elokuvien sarja, joiden näkemystä Holmesista on pidetty arvossa maailmallakin? Ja niin edelleen…
Suomalaisestakin elokuvasta olisi epäjohdonmukaista kirjoittaa “kansakunnan peilinä” ilman Uuno Turhapuroa, Solar Filmsiä tai Ansa & Tauno -elokuvia.
*
Tietyllä tavalla taiteeseen suuntautuneen porukan on ilmeisen vaikea sulattaa, että teoksen ei tarvitse olla hyvä ollakseen jotain ajastaan kertova. Vaikka arvostan “hyvyyttä” enemmän kuin mitään muuta aspektia taiteessa, on historiallisessa katsannossa minulle lukijana kiinnostavampaa monipuolisuus enemmän kuin kiveen hakattu, eliitin ylhäältä sanelema “hyvyys”, erityisesti jos puhutaan niin laaja-alaisesta ilmiöstä kuin jonkin kulttuuripiirin taiteesta. Jos kaanonista haluaa kirjoittaa, on kirjoittajan oltava retorisesti erityisen taitava. Sitä Stranius ei ole.
Tästä syystä ei ole hyvä niputtaa viihde-elokuvaa merkityksettömäksi elokuvahistorian kannalta. Siitä huolimatta, että oma makuni on sellainen, jota voisi perustellusti kutsua elitistiseksi, olisi outoa jos sivuuttaisin elokuvat, jotka kertovat venäläisyydestä tai neuvostoliittolaisuudesta toisenlaisesta näkökulmasta kuin Korkean Taiteen.
Tarkovski on hieno elokuvaohjaaja, mutta hänen tapansa kuvata kansan ja ihmisen psyykettä edustaa koulutetun ja sivistyneen ihmisen näkökulmaa. Jos tarkoitus on puhua neuvostoliittolaisuudesta elokuvan kautta ja puhua sivussa Neuvostoliitosta kulttuurina (mikä on viime kuukausien tapahtumien valossa varsin tervettä), ei pelkkä taide-elokuva anna kokonaista näkemystä.
*
“Ohjaajien äänet kohoavat esiin moninaisina, mutta varsinaista ristiinkeskustelun tuntua ei synny, vaikka tekijät voivat olla joistain asioista eri mieltä. Yhtenä piirteenä teoksessa nousee esiin niin kirjoittajan kuin joidenkin haastateltavien äänellä se, että tiukka sensuuri ”jalosti” elokuvaa, koska ohjaajien piti keksiä toisia tapoja ilmaista kiellettyjä näkemyksiä.
Vaikka se ei selvästi ole tarkoitus, tällainen suhtautuminen voi alkaa pian kuulostaa apologialta menneisyyden virheille. Onko taiteen ”jalostuminen” sananvapauden puuttumisen arvoista – ja kuka on keksinyt, että hämyisästi ilmaiseminen olisi taiteellisesti arvokkaampaa kuin suora puhe? Tällaisia kyseenalaistuksia ei teoksessa esitetä.”
Näin lukee kritiikissäni. Ottaen huomioon hyökkäyksen, joka käynnistyi noin kymmenen päivää kirjoituksen julkaisun (ja noin viikko Olausenin vastineen) jälkeen, tekisi mieli alleviivata viisinkertaisesti nimenomaan tämä kohta. Yksi suurimmista ongelmista teoksessa on sen outo, kaksijakoinen nostalgia kuvattua hirmuvallan aikaa kohtaan.
Nyt kun Eurooppa käy lävitse suurinta poliittista mullistustaan sitten toisen maailmansodan, kenellekään ei ole edes juolahtanut mieleen väittää, että venäläisessä fasismissa on se mukava piirre, että se edesauttaa taiteilijoita ilmaisemaan itseään toisin. Sekin aika saattaa, kammottavaa kyllä, vielä tulla. Jälkiviisaus kultaa elävien muistot.
*
“Pikainenkin tutustuminen sekä Michel de Montaignen että John Locken käsityksiin ja sanomisiin esseistä kumoavat kirjoittajan naurettavan kapean käsityksen ja paljastavat avaran ymmärryksen puutteen esseiden kohdalla. Esimerkiksi Locke muistutti, ettei muoto voi olla este sisällölle. Sitä kirjoittaja ei ole kuullut ehkä siksi, ettei ole koskaan edes lukenut sellaisesta. Eikä esseissä ole lähteitä, toisin kuin Lamberg kirjoittaa:
“Lähteistä puheen ollen erityisesti esseemäisempien tekstien kohdalla ihmetyttää kirjallisen lähdemateriaalin puute.”
Myös tämä on olevinaan järkevää kritiikkiä, vaikka on sekä typerää että turhaa loanheittoa hienoa kirjaa ja itse asiantuntevaa kirjailijaa kohtaan:
“Eikö aiheista todella olisi löytynyt venäjän- tai englanninkielisiä tekstejä, jotka olisivat voineet laajentaa esseitä ja samalla lukijan perspektiiviä?”
Kritiikissä todetaan, että tekstit eivät ole suurimmaksi osaksi esseitä vaan asettuvat selvästi eri kategorioihin kuin esseistiikkaan, jolloin kirjan sisällön kuvaus on harhaanjohtava. Tätä Olausen ei huomioi.
Toisekseen kirjan teksteissä on lähteet, eli Stranius ei suinkaan ole jättänyt niitä kokonaan pois. Ne ovat vain suppeat. Jos ne on siihen joka tapauksessa merkitty, miksi ei samalla nähdä enemmän vaivaa?
Väite siitä, että esseistiikassa ei voitaisi käyttää lähteitä on hölynpölyä. Niitä on myös tekstin kokonaisuus huomioiden luvallista vaatia.
Olen samaten perillä Michel de Montaignen ja Locken näkemyksistä. Se ei tarkoita, että ne ovat ikuisia tai että kenenkään täytyy olla niiden kanssa samaa mieltä mitä tulee esteettisiin tai moraalisiin preferensseihin. Eikä suurien miesten nimien tunnistaminen tarkoita sitä, että heidän metodinsa ovat kritiikin ulkopuolella.
Aion vastedeskin kritisoida kaikkea tekstiä, joka hehkuttaa kiinnostavuuttaan vain siksi, että se väittää olevansa esseistiikkaa. Muuten voitaisiin yhtä hyvin sanoa, että mikä tahansa muuttuu arvokkaaksi, jos sille pukee päähän tarpeeksi upean hatun.
*
Lambergin olisi yksilöitävä väitteensä ja todistettava niiden oikeutus sekä tarkkuus samalla, kun itse paljastaa lähteet, viittaukset, analyysin tason, jos hänellä olisi oikeasti jotain muuta sanottavaa kuin yrittää leikkiä kavereidensa silmissä kovaa jätkää ja mollata Straniusta.
Sitä hän ei kuitenkaan tee. Ja kun hän ei enää muuta marmatettavaa löydä – itse asiassa koko kirjoituksen tyyli on häiritsevän negatiivinen, ei siis rakentava, opastava ja suopea, kuten taidekritiikki yleensä on –, häntä tympäisee koko kirjoitus.
Esimerkkinä tästä hän kirjoittaa Muratovaa käsittelevän luvun jäävän tyngäksi eikä haastattelu ole kuin muutaman sivun mittainen. Jos haastattelu olisi ollut laaja, monen sivun mittainen, hän olisi mitä todennäköisimmin moittinut kirjailijaa liiasta rönsyilystä ja poukkoilusta itse asian kustannuksella.
Kritiikissä erotellaan selvästi ja seikkaperäisesti, mikä on Muratovaa käsittelevän luvun ongelma. Se otetaan esimerkiksi teoksen sekavuudesta. Lyhyytensä lisäksi luvussa, joka ei ole essee vaan haastattelureferaatti, puhutaan paljon asian vierestä ja juoruillaan toisaalla kirjassa laajalti käsitellystä miesnäyttelijästä.
Toinen huomio on isomman pohtimisen arvoinen ja ymmärrän, mitä Olausen ajaa takaa. Selvennykseksi: Rakentavuus, suopeus ja erityisesti opastavuus voivat taidekritiikissä muodostua ojasta allikkoon johtavaksi ylimielisyydeksi, josta saa teosten tekijöiltä yhtä lailla paskaa niskaansa, usein syystä. Ne voidaan kokea besserwisserismiksi, mitäänsanomattomuudeksi ja epäreiluudeksi. Fakta on, että yhtä kirjailijaa miellyttää yksi palaute, toista toisenlainen, eikä tekijöiden vastaanotto ole aina sama.
On huono lähtökohta ajatella, että Straniuksen kirjan pitäisi olla toisella tavalla kirjoitettu, jotta se olisi objektiivisesti parempi. Se vain on kirjoitettu tavalla, joka ei ole minun mieleeni, ja kritiikissä kerron syyt vastahakoisuuteeni. Voi vaikuttaa siltä, että lähestymistavat ovat identtiset, mutta ne eivät ole oikeastaan edes samansuuntaisia.
Olausen kutsuu tekstissään kritiikkiä teilaukseksi ja marmatukseksi. Tämä kummastuttaa eniten, sillä kirja-arvio on ilmaisultaan kiihkoton ja paikoin kehuva, mikä näkyy jo sen ingressissä, jossa kutsutaan Straniuksen tekemiä haastatteluita arvokkaiksi.
Jotta väärinkäsityksiä ei Olausenin vastineen perusteella synny, on hyvä selventää: Kritiikissä ei haukuta kirjoittajaa tai tehdä oletuksia hänestä. En mene ammattikritiikissä henkilökohtaisuuksiin, koska olen kiinnostunut tekstistä massana, en tekijöistä.
Sen sijaan Olausen ei, monien muiden vastakritiikkiä antavien lukijoiden tai kirjailijoiden tapaan, vältä pilkkaamasta henkilöä, jota ei tunne. Tässä valossa vihjaukset “kavereiden silmissä kovasta jätkästä” tuovat virneen huulille.
Seuraa pieni henkilökohtainen yksityiskohta. Paria poikkeusta lukuun ottamatta en ole ystävystynyt enkä edes yritä ystävystyä taiteilijoiden tai kriitikoiden kanssa. Pidän tietoisesti välit etäisinä. En vietä paljoa aikaa taiteesta kiinnostuneissa porukoissa. Läheisimmät ystävyyssuhteeni ovat ihmisiin, jotka eivät lue kritiikkiä tai ole kiinnostuneita kirjallisuudesta sinänsä, vaikka voivat olla “lukeneita” yksilöitä. En ole taidekuplista ollenkaan kiinnostunut paitsi ulkopuolisena ihmettelijänä… ja kriitikkona. Samaten pidän kritikoitavien teosten tekijöihin tuttavallisten välien luomista haittana.
Siksi on hankalaa nähdä, millä tapaa teksti olisi kaunainen. Ellei kyse ole projisoinnista, sillä sanoin tapahtuva “kostaminen” merkitsee lapsellisen paljon joillekin kulttuurikentän toimijoille.
En tiennyt Straniuksesta paljon mitään (saati Olausenista) vaan valitsin Unohdetun valkokankaan kritiikin kohteeksi aiheen enkä tekijän takia. Toivon jokaiselta arvioimaltani teokselta sen olevan hyvä. Tittelit eivät liikuta minua ollenkaan. Luottoni kirjan tekijään on silti suurehko. Uskon Straniuksen olevan sen verran parkkiintunut ja maailmaa nähnyt tekijä, että osaa ottaa vastaan satunnaista epämieluisaa kritiikkiä, hylätä epäolennaiseksi kokemansa sellaisen ja hyväksyä sen missä kokee olevan aihetta.
Pitäisi olla aivan erillinen nimityksensä tilanteille, joissa lukija suuttuu kritiikistä väärien oletusten pohjalta ja olkiukkoilee tunteitaan kolumnimittaan asti, jolloin kriitikko huomaa selittävänsä jokaisen kohdan tekstistä uudelleen lukijalle, joka ei luultavasti edes halua ymmärtää.
Tai no, onhan sellainen jo, sitä kutsutaan kulttuurikeskusteluksi. Hah hah.