Emily Brontë Reappraised

Brontën sisaruskatraasta Emily (1818–1848) on samaan aikaan ikonisin ja mysteerisin. Hän tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan perheen elämästä syrjäisellä maatilalla Yorkshiressa, Pohjois-Englannissa.

(Mysteerisin on eri asia kuin suuren yleisön vähiten tuntema: kirjoittaneista siskoksista se kunnia menee Annelle.)

Yleinen mielikuva on, että Emily oli syrjäänvetäytyvä erakko, joka vaelsi syksyisillä nummilla, loi tunnetuimman teoksensa ja kuoli sitten lähes tuntemattomana pois. Hän siis viihtyi traagisesti omissa oloissaan ainoana seuranaan sisaruksensa, jotka elivät yhtäläisen ankeaa elämää ja kuolivat kaikki nuorina vähintään yhtä paljon melankoliaan kuin sairauksiin.

Käsitys johtuu luultavasti Emilyn ainoan romaanin, Humisevan harjun (1847), keskushahmosta, goottilaisesta talosta, jonka suojissa elää useita sukupolvia toinen toistaan sekaisempia perheenjäseniä.

Kertomukseen kuuluu myös, että sisarusten isä, pappi Patrick Brontë, oli ankara ja eristi lapsensa maailmasta silkkaa ilkeyttään. Tähän jälkipolvien keskuudessa tiukasti eläneeseen ajatukseen on selvästi vaikuttanut Humisevan harjun demoninen päähenkilö, Heathcliff.

*

Teoksessaan Emily Brontë Reappraised (Saraband, 2018) tohtori Claire O’Callaghan tekee ilahduttavan selväksi, etteivät mielikuvat pidä paikkaansa tai ne perustuvat vääriin luuloihin, huonoon lähdemateriaalin tuntemukseen ja huteraan psykopatologiaan. Teos on osa Brontën sisaria modernein silmin tarkastelevaa kirjasarjaa, jonka muut osat ovat Charlotte Brontë Revisited (Saraband, 2016, kirj. Sophie Franklin) ja Anne Brontë Reimagined (Saraband, 2020, kirj. Adelle Hay).

O’Callaghan käy esimerkiksi laajalti popularisoitua ilkeän isän myyttiä vastaan. Brontën sisarukset elivät syrjässä, mutta osasyy tähän ei ollut isän ilkeys vaan huoli; kaksi sisarusparven vanhinta siskoa oli kuollut paikallisessa koulussa levinneeseen tuberkuloosiin. Varjellakseen muita lapsiaan Patrick laittoi heidät käymään kotikoulua.

Kotona sisarukset tuntuivat päiväkirjamerkintöjensä perusteella viihtyvän, kujeilivat, leikkivät, yrittivät luistaa jokapäiväisistä askareista. Yksi leikeistä oli Gondal, mielikuvitusmaailma, johon Emily ja Anne panostivat erityisen paljon. Gondal oli päiväkirjoihin ja vihkoihin raapustettu yhteinen kertomus, joka tuo nykylukijalle mieleen pöytäroolipelien maailmat.

Gondalia on kutsuttu fanifiktioksi, koska se sisältää joidenkin todellisten henkilöiden mielikuvituksellisia seikkailuja. Toisaalta sen fantastinen tapahtumaympäristö tekee siitä varhaisen englantilaisen spekulatiivisen fiktion edustajan. Moni Emilyn kauneimmista runoista on syntynyt alun perin Gondal-eepoksen sivutuotteina ja niitä on parin vuosisadan aikana ylitulkittu henkilökohtaisina tunnustuksina.

Pappilan henki oli kaikesta päätellen lämmin. Ankarassa maisemassa kuljeskelu ei ollutkaan surumielistä vaan kaikesta päätellen luonnosta viehättynyttä. Myöhäisemmällä iällä Emily nautti isänsä tavoin ulkoilmassa kävelystä ja ulkoilutti koiriaan nummilla.

Ei ole toisaalta ihme, että mielikuva yhdistettynä Humisevan harjun voimaan on kiihottanut lukijoiden mielikuvitusta. Kuva hitaasti tuulisilla kummuilla vaeltavasta mustiin pukeutuneesta naisesta on voimakas.

Ajattelen, että tuolloin maailma liikkui hitaammin, joten ihmiset katsoivat pidempään, viihtyivät yksinkertaisissakin askareissa paremmin. Sellaisella aikakaudella on enemmän uskottavuutta ja nostalgista lumovoimaa kuin liian nopeasti eteenpäin sinkoutuvalla.

Kotikoulu ei käynyt sisarten kohtaloksi eikä heistä täten tullut erakkoja. He työskentelivät opettajina ja haaveilivat myös oman koulun perustamisesta. Hankkiakseen harjoitusta Emily ja Charlotte asuivat jonkin aikaa Brysselissä, jossa opiskelivat ranskaa. Emily kävi myös harvakseltaan suurissa kaupungeissa ostoksilla ja viihtymässä.

*

Lukijat ja myös tutkijat tuntevat Emily Brontën ennen kaikkea hänen kirjoitustensa kautta. Niistä on säilynyt romaani, joukko runoja sekä päiväkirjamerkintöjä, satuja ja joitain kirjeitä. Kuvia kirjailijasta ei ole. Sisaruskatraan ainoan pojan, Branwellin, maalaus siskoistaan on kuuluisa mutta amatöörimainen. Siinä Emily katsoo ainoana suoraan kohti tarkkailijaa ja hänen ilmeensä on korostetun vakava. Teos on ainoa kuva Emily Brontësta, joka voidaan vahvistaa aidoksi.

Kirjan kannessa olevaa maalausta on myös väitetty hänen kasvoikseen. Tätä on mahdotonta todistaa. On todettu kuvassa olevan todennäköisesti jonkun tuntemattomaksi jääneen mallin. Korpinmustat hiukset ja suuret silmät tuntuvat sopivan hyvin mielikuvaan goottilaisesta kirjailijasta, kuten myös O’Callaghan myöntää. Hän toteaakin avoimesti valinneensa kuvan kanteen, koska se vastaa hänen omaa mielikuvaansa Emilystä.

Monet myöhemmät mukaelmat ovat olleet samoilla linjoilla, mutta Branwellin näkemykseen siskostaan (pienet etäällä toisistaan olevat silmät ja pähkinänruskeat hiukset) kuvaa ei voi yhdistää.

On melkein turhauttavaa, kuinka 1800-luvun merkittävimpiin kuuluva kirjailija ei tullut ikuistetuksi edes säällisen muotokuvamaalarin siveltimenvetoihin ja kuoli kaksi vuotta ennen kaupallisten valokuvauspalveluiden syntyä.

*

Tunnetuin kirjallinen teos Emilyn elämästä on Elizabeth Gaskellin (1810–1865) käsialaa oleva The Life of Charlotte Brontë (1857), joka loi vuosikymmeniksi pohjan Brontë-tutkimukselle. O’Callaghan riepottaa Gaskellia kunnolla.

Gaskellia väheksyttiin aikansa miespuolisten kirjailijoiden ja kriitikoiden toimesta. 1960-luvulla hänen kunniansa palautettiin hänen teostensa feministisen uudelleenluennan myötä. O’Callaghan vuorostaan kritisoi häntä asenteellisena ja valheellisena elämäkerturina.

Gaskell tunsi Charlotten, joka on Emilyn imagosta osin vastuussa. Charlotte, jonka tiedetään olleen varsin erilainen luonne kuin Emily, editoi siskonsa kirjoituksia tämän kuoleman jälkeen ja loi kuvan mystisestä, hankalasta ja jurosta ihmisestä. Motivaatio tähän on mahdollisesti ollut sisaruskateus tai Charlotten yksitotinen näkemys Emilyn pelottomasta käytöksestä.

Gaskell, joka ei koskaan tavannut Emilyä, myönsi ettei koskaan pitänyt hänestä Charlotten kertomusten perusteella. Gaskellin kirjoituksissa Emily näyttäytyykin mielenvikaisena.

Yksi Gaskellin väitteistä on, että Emily oli eläimiä pahoinpitelevä julmuri. O’Callaghan pitää sitkeästi elänyttä käsitystä kyseenalaisena. Aikalaistodistukset kertovat Emilyn välittäneen eläimistä koko tunteidensa kirjolla ja pitäneen pappilassa omaa eläinhoitolaansa. Hoitolassa hän piti huolta nummilta löytämästään haavoittuneesta faunasta.

Yhtä omituisena O’Callaghan nostaa esiin tarpeen tehdä Emilystä milloin joko autisti tai maanisdepressiivinen, mikä selittäisi hänen “lahjansa”. Amatöörien harrastama, mukamas kaiken selittävä diagnosointi on kieltämättä rutto jopa kirjallisuustieteissä. Eikä näitä viiltäviä analyyseja jostain syystä tehdä yhtä mielellään mieskirjailijoista.

Teoksessa luodaan Emilystä kuva protofeministinä. Hänet tunteneet ovat luonnehtineet häntä “maskuliiniseksi”, suoran toiminnan ihmiseksi. Feministiksi kutsuminen voi olla liioiteltua, mutta aikaansa nähden kirjailija oli ilmeisesti poikkeuksellinen tapaus antaessaan palttua normeille.

O’Callaghan nostaa esille tapauksen, jossa Emilyn tuttavat moittivat häntä siitä, etteivät hänen vaatteensa seuranneet muotia, johon kirjailija vastasi olevansa juuri sellainen millaiseksi Jumala hänet tarkoitti.

Vuosien ajan tätä pidettiin todisteena siitä, ettei kirjailija välittänyt ulkonäöstään tai oli toivottoman pihalla nykymaailmasta. O’Callaghan sanoo sen, mitä lukija ajattelee väistämättä: muotihömpötyksistä piittaamatonta naista nyt vain katsotaan kieroon.

*

Lyhyestä mitastaan huolimatta Emily Brontë Reappraised on todella kiinnostava ja harkitusti myyttejä murtava teos. Se ei väitä olevansa oikeassa; tiedot Brontëjen elämistä ovat yksinkertaisesti liian vajavaiset. Mutta se tekee mitä tieteiden pitäisi eli tarkastelee näitä vajavaisuuksia ja kehottaa olemaan ottamatta vakavasti heikosti perusteltuja argumentteja.

Aivan kirjan viimeisillä sivuilla se murskaa systemaattisesti joitain yleisimpiä legendoja Emilystä ja vahvistaa toisten todenperäisyyden. Valheellisten joukossa on joitain käsittämättömiä, jotka liittyvät brittiläisen likasankojournalismin rakastamiin juoruihin.

Omituisimmissa väitteissä Emily olisi harrastanut seksiä siskonsa Annen tai veljensä kanssa tai ollut mystikko, jumalan hullu, joka kanavoi tekstiä jostain ulkopuolelta. Charlotten näkemys siskostaan saattoi jopa muistuttaa tätä mystikkokulmaa, kenties koska hänen oli vaikea hyväksyä Emilyn olleen kirjallisesti niin lahjakas.

Toisaalta hyvää tarkoittavat seksuaaliaktivistit ovat halunneet väkisin nähdä sisarukset todelliset intohimonsa tukahduttamaan joutuneina lesboina, vaikka todisteita tästä on aivan yhtä vähän kuin lihallisesta sisarusrakkaudesta.

Pohdintojen toiveajattelu – tai eksploitaationnälkä – saa pohtimaan jälleen kerran tarinallistamisen halua. Osa lukijoista ja tutkijoistakin ei kestä ajatusta siitä, että ihminen voi tehdä jotain puhtaasta halustaan. Syitä käytökseen etsitään lapsuuskokemuksista, traumoista, jumalasta. Kun teoria, heikostikin muotoiltu, on “valmis”, se laitetaan myyntiin ja kaikki muu ihmisen elämässä taivutetaan teorian ympärille vaikka väkisin.

Oma lukunsa ovat luurankojen kaapista kaivelijat, jotka yrittävät selittää ihmisen yhdellä tapahtumalla: Insesti! Väkivalta! Hulluus puhkeaa!

Kukaan todellinen henkilö ei selity tyhjäksi vain yhdellä kokemuksella, ei edes vauvaiän ohittanut lapsi saati 30-vuotiaaksi elänyt nainen, jolla oli kirjallisten töidensä perusteella kaunis ja monimutkainen sisäinen elämä.

Teoksen suurin puute on sen halu spekuloida kevyesti joillain O’Callaghanin omilla arveluilla. Kenties Emily olisi nykyaikana kiinnostunut Instagramista tai ollut eläinsuojelija mutta tällainen ajatusleikki on muuten asiallisessa kirjallisuushistoriassa kauneusvirhe, vaikka sen on tarkoitus tuoda teksti lukijalle lähestyttävämmäksi; tarpeettomat modernisoinnit lähinnä vanhentavat teosta tahattomasti. Muuten kirjoituksen kevyt ote palvelee kokonaisuutta hyvin. Lähdeluettelo on kattava, pohdinnat ovat johdonmukaisia.

Sarabandin Brontë-kirjailijoiden keskustelun voi kuunnella yltä.