Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvaklassikko Watchmenissä (1986-1987) esitelty Rorschach on yksi tunnetuimmista populaarikulttuurin antisankareista. Hänen lumovoimansa perustuu hänen ulkopuolisen asemaansa ja film noir -estetiikkaan. Noirin esteettinen tenho ei ole jostain syystä kadonnut vuosikymmenienkään mittaan. 40-luvun Hollywood-elokuvat ovat usein ajattoman cool. Rorschach kävelee sateessa pimeillä kujilla ja pukeutuu kuin Humphrey Bogart.
Rorschach on myös väkivaltainen. Hän haluaa “puhdistaa kadut saastasta”, vaikka on sitä itse. Hänen työnsä supersankarina on tehnyt hänestä fasistisen villi-ihmisen. Bogartin Philip Marlowen sijaan hän on Ralph Meekerin Mike Hammer, joka ratkoo ongelmat nyrkein ja uhkailemalla. Hänen liituraitapukunsa on sotkuinen, ja purkkipapujen mehu valuu pitkin hänen leukaansa. Naamion alla hänen kasvonsa ovat rumat, melkein lapsenomaiset tai apinamaiset.
Epäilen useamman samastuvan Rorschachiin kuin haluaisi myöntää ja kuin Moore tarkoitti tai toivoi. Rorschach elää ehdottoman moraalikoodin mukaista elämää, jota moni voi ihannoida. Samalla moni nuori poika käsittää hänet siistiksi hahmoksi, naamiokostajaksi, jonka väkivallan kautta voidaan purkaa lukijan omaa sappea.
Rorschachia kutsutaan Watchmeniä käsittelevässä mediassa usein psykopaatiksi. Sitä hän ei ole. Hän vastaa kuitenkin mielikuvaa “romantisoidusta psykopaatista”, jonka Hollywood on popularisoinut.
*
Romantisoitu psykopaatti on meemi, joka on tullut rasittavan yleiseksi. Tyyppiesimerkkejä tällaisesta ovat moni Jokerin inkarnaatio, Hannibal Lecter tai TV-show’n Dexter.
Stereotyypin avulla luodaan katsojille mielikuva “monitahoisesta” hahmosta, vaikka kysymyksessä on neliskulmainen palikka nuijittuna pyöreään reikään. Nämä (lähes poikkeuksetta) miehet ovat pahoja, mutta heillä on oma kunniakoodinsa tai arvostuksen kohteensa, joka on heidän heikko kohtansa. Perustyyppi on esimerkiksi täysin tunnoton ja julma rikollinen, joka rakastaa pyyteettömästi vaimoaan ja lapsiaan.
Tällaiset hahmot ovat fantasiaa, osoitus fiktion kyvystä luoda psykologisesti lähes mahdottomia henkilöhahmoja, joihin pystymme uskomaan tarinan trooppien vuoksi. Siis fiktiota sanan varsinaisessa mielessä.
Romantisoidun psykopaatin meemi häiritsee minua, koska se levittää lapsellista tietoa ihmisen psykologiasta. Mooren käsikirjoituksessa ei ole näiltä osin vikaa. Rorschach on yllättävänkin uskottava hahmo. Ongelma on hahmon aktiivisessa väärintulkinnassa, joka on memetiikan syytä.
Kyse on vanhasta myyttisestä perushahmosta, jonka tehtävä on kuvata “ihmisen kaksinaisuutta”, viis siitä, että hahmo on perusolemukseltaan epäuskottava. Tällaiset hahmot kannustavat lukemaan maailmaakin väärin.
*
Pahoja tehneet ihmiset, jotka kykenevät myös vilpittömyyteen, eivät ole psykopaatteja. Suurin osa väkivaltarikollisista kuuluu tähän ryhmään huolimatta siitä, että psykopaatit ovat väkivaltarikoksiin syyllistyneiden joukossa yliedustettuina.
Suurin osa läheisiään satuttaneista ihmisistä taas ei ole psykopaatteja, sillä läheisiin kohdistuvat rikokset tehdään useimmiten tunnekuohussa. Psykopaatit satuttavatkin muita useammin tuntemattomia ja vähemmän läheisiään, jotka voivat olla psykopaatille enemmän hyödyksi kuin muut. Spekuloin, että tämä seikka on voinut johtaa meemipsykopaatin syntyyn.
Jos meemipsykopaatin mahdottomuuden hahmottaminen on vieläkin vaikeaa, kuvitelkaa vastakohtameemi: vilpittömän hyvä ja sisäisen kunniakoodin mukaisesti toimiva ihminen, jonka elämässä on kuitenkin yksi täysin kaoottinen osa-alue, joka on läpeensä paha. Kuinka uskottavalta se tuntuisi?
Huolimatta siitä, että sarjamurhaajien kohdalla naapurit sanovat TV-haastatteluissa, että “en olisi koskaan uskonut hänestä”, rikollisten taustoja tutkimalla heidän yksityiselämästään löytyy kaikenlaista epäilyttävää, jonka perusteella ihmisestä voi uskoa helposti vähän mitä sattuu.
Päinvastaisessa esimerkissäni ei ole kyse siitä, että hyvät ihmiset eivät pystyisi peittelemään tekemiään pahoja tekoja. Psykologisesti ei vain ole kovin uskottavaa, että ihmisen luonteenpiirteet järjestäytyisivät heidän päidensä sisällä siististi kuin sisustuslaatikot.
Luonteenpiirteet valuvat toisiinsa myös arkielämässä. Erityisesti kun kyse on psykopatian tapaisista persoonallisuushäiriöistä. Kaoottisesti elämänsä yhdellä alueella toimiva ihminen toimii kaoottisesti myös jollain toisella alueella. Sama pätee järjestelmällisyyteen.
Tiukkaa koodistoa seuraavaa psykopaattia on siksi lähes mahdotonta löytää todellisesta maailmasta. Yksi psykopatian tärkeimmistä tunnusmerkeistä kun on äärimmäinen vaikeus totella ulkoa annettua koodistoa.
*
Miksi Rorschach ei sitten ole psykopaatti?
Hänellä on tiukat rutiinit. Hän on niiden suhteen joustamaton eikä välitä juurikaan edes omista oikeuksistaan. Psykopatiaan kuuluu abstraktien moraalisten periaatteiden joustavuus, usein suoranainen puute, ja itsensä asettaminen sääntöjen edelle.
Vigilante-kostaja Rorschach toimii erittäin suunnitelmallisesti ja älykkäästi. Hän tuntee aitoja ystävyyden tunteita supersankarityöpariaan Nite Owlia kohtaan, vaikka ne eivät ole hänelle tyypillisiä.
Psykopatiaan kuuluu ihmisen välinearvo, oikeat ystävyyden tunteet eivät ole mahdollisia. Mukaan kuuluu yleensä – tosin ei aina – kykenemättömyys pitkäjänteisiin suunnitelmiin, erityisesti kun kyse on toisten edusta oman edun ylitse.
Rorschach on erittäin häiriintynyt ja väkivaltainen persoona. Hän kärsii traumoista ja tunne-elämän häiriöistä. Hän ei kuitenkaan ole psykopaatti. Siihen hän on liian moraalinen olento.
Rorschach toimii päämäärien kautta: hän suojelee idealisoitua kansalaista. Jos häntä voi kutsua pahaksi, hän on niin sanotun banaalin pahan edustaja, joka on orja periaatteellisuuden edessä.
Henkilöitymänä hän edustaa amerikkalaista, työväenluokkaista fasismia. Hän ei ole sosialisti vaan toimii konservatiivisesti yksilön edun (ei sama asia kuin yksilön oikeuksien) nimissä, silti alemman luokan puolella. Hän vastustaa liberaalia “mädätysyhteiskuntaa” mutta puolustaa sen heikointa ainesta, koska kokee sen velvollisuudekseen.
Olen oikeastaan ihmeissäni, ettei Rorschachin naamiota ole vielä omittu jonkin äärioikeistolaisen liikkeen tunnusasuksi niin kuin Watchmenin jatkoksi luodussa TV-sarjassa.
*
Toinen Watchmenin yhteydessä psykopaatiksi kutsuttu henkilö on The Comedian. Hänen tyylinsä on brutaali, Rorschachiakin väkivaltaisempi ja ennen kaikkea välinpitämättömämpi.
Hahmon nimitys tulee tämän ironisesta suhtautumisesta “hyvään” ja “pahaan”. Teoksen mittaan hän syyllistyy takaumissa muun muassa raiskaukseen, sotarikoksiin ja raskaana olevan naisen murhaan.
The Comedian ei myöskään ole psykopaatti, vaikka hän on luultavasti Watchmenin vastenmielisin henkilö ja hänessä on psykopatiaan vivahtavia piirteitä. Ennemmin hän on filosofinen nihilisti.
Hän osoittaa kriminaalia luonteenlaatua ja kykenemättömyyttä samastua toisten, erityisesti toiseutettujen, ihmisten tuskaan, mutta jopa hänellä on omat rajansa, jotka tekevät hänet tunteelliseksi – ja jotka osoittavat nihilismin rajallisuuden sellaisessa persoonassa, joka ei lopulta kykene kaikkiin äärimmäisyyksiin.
Hän edustaa yhdysvaltalaista ulkopolitiikkaa, kovaa sotahaukkatoimintaa, jonka periaatteet ovat kenties monille käsittämättömän tuntuisia, mutta joiden takaa löytyy sentään jokin periaate: might is right.
The Comedian kompastuu kuitenkin omaan nokkeluuteensa, kun sarjakuvan oikea psykopaatti vie omankädenoikeuden äärimmäisyyteen. Hänen mielenterveytensä ei kestä.
Watchmenistä löytyykin yksi hahmo, joka täyttää kaikki psykopaatin merkit, ja jos et ole lukenut teosta kokonaan, suosittelen, että lopetat lukemisen viimeistään nyt.
Hän on teoksen salainen antagonisti, Adrian Veidt eli Ozymandias. Ozymandias aiheuttaa Watchmenin lopussa miljoonien ihmisten kuoleman päästäkseen yhteen päämäärään, kaikille yhteiseen hyvään eli maailmanrauhaan.
Vaikka tarkoitus voi olla tulkittavissa yleväksi, ihmiset ovat hänelle suuremman päämäärän edessä pelkkiä välineitä. Niin kuin todellinen psykopaatti, hän on valmis uhraamaan itselleen läheisimmän olennon, luomansa mutanttikissan, vain saavuttaakseen haluamansa. Manipuloivaa projisointia hän harjoittaa kutsuessaan Rorschachia psykopaatiksi.
Hän tappaa kaikki salaiseen projektiinsa osallistuneet ihmiset epäröimättä ja tekee sen pienenkään katumuksen tai inhimillisen tunteen liikuttamatta hänen sieluaan. Watchmenin alussa hän murhaa omin käsin The Comedianin, joka on kaikessa nihilismissäänkin liian heikko vastus kylmälle terminaattorille.
Toisin kuin Rorschach tai The Comedian, jotka eivät juurikaan valehtele, Ozymandias on psykopaateille tyypilliseen tapaan äärimmäisen taitava manipulaattori ja välinpitämätön valehtelun suhteen. Päämääränsä hän naamioi “yhteisen hyvään”. Lukijalle ei kuitenkaan tule tunnetta, että hän toimisi todellisen päämäärän nimissä, kuten Rorschach, tai filosofisen nihilismin, kuten The Comedian.
Sen sijaan Ozymandias pyrkii selvästi asettamaansa tavoitteeseen tunteakseen onnistumisen tunteita, saadakseen nautinnon ylivertaisuudestaan. Lopulta hän onnistuu jopa puhumaan muut sankarit (paitsi ideaaleistaan kiinni pitävän Rorschachin) puolelleen.
Rorschach osoittaa raivoa, The Comedian syvää mielenjärkytystä ja surua, mutta Ozymandias on tunteeton ja laskelmoiva. Huomionarvoista on, että hän on niin sanottu high-functioning psychopath. Hän siis kykenee laajaan suunnitelmallisuuteen itsekkyytensä lisäksi.
Vitsi on se, että teoksen epäinhimillisin hahmo on sen kaikkein liberaalein ja utilitaristisin. Ozymandias edustaa hyveellistä suuryrityskulttuuria, kivaa kapitalistia. Hän on tylsä ja lattea yliolento. Hänet voi kuvitella äänestämässä demokraattia ja jakamassa rahaa köyhille samalla, kun hän tukee rahallisesti sotaponnisteluja. Hän on siis paljon puhuttu psykopaattitoimitusjohtaja.
Liberalismi ja fasismi kulkevatkin outoa käsikynkkää, jossa markkinaliberalismi hyötyy fasismin brutalismista päästäkseen itse valtaan vastaiskun nojalla. Autoritaarinen sentristi voi vaikuttaa radikaalilta, jos vaihtoehtona on pelätty oikeistolainen väkivalta. Siinä yksi moraalinen opetus anarkistikäsikirjoittajalta.