Pieni uudisraivaajien vankkureiden ryhmä vaeltaa: neljä miestä, kolme naista ja poika. Yksi naisista on raskaana. Meek-niminen mies (Bruce Greenwood) on palkattu johdattamaan muita, kolmea perhettä, oikotien lävitse kohti päämäärää. Heti aluksi on selvää, ettei Meekillä ole aavistustakaan siitä, mihin ollaan menossa, mutta hän esittää viimeiseen saakka otteistaan varmaa johtajaa.
Perheet arpovat sen välillä mitä tehdä. Vesi alkaa loppua, kuolema ja epätoivo lähenevät. Naiset on jätetty päätöksenteon ulkopuolelle, mutta he seuraavat miesten keskinäistä neuvonpitoa ja muodostavat siitä omat näkemyksensä.
Päähenkilö on rouva Emily Tetherow (Michelle Williams), nuori nainen joka on naimisissa vanhemmalle, tovereitaan harkitsevaisemmalle Solomonille (Will Patton). Mies kuuntelee vaimoaan heidän yhteisessä teltassaan, vaikka vaimo ei voi ilmaista mielipiteitään avoimesti. Ennen kaikkea rouva Tetherow inhoaa Meekiä ja tämän patriarkaalista, virheiden myöntämiseen kykenemätöntä röyhkeyttä.
Sitten joukko vangitsee cayuse-heimoon kuuluvan alkuperäisasukkaan (Rod Rondeaux). Meek on heti teloittamassa miestä, mutta muut, ennen kaikkea Tetherowit, estävät sen. Seuraa suunnitelma. Koska luottamus Meekiin on lopussa, kenties cayuse voisi auttaa pulassa olevat perheet turvaan?
Periaatteessa kaikki on Kelly Reichardtin ohjaamassa Meek’s Cutoffissa (2010) päällisin puolin kunnossa. Se on hidastempoinen ja kauniisti kuvattu mutta ei vailla tapahtumia. Siis ei mitään uuvuttavinta slow cinemaa. Sen päähenkilöiden välillä tapahtuu paljon, vaikka he pystyvät hillitsemään tunteensa. Viihdyin sen parissa laadukkaasti tehtyjen westernien ystävänä.
Teoksessa on silti iso rasite. Sen symbolinen ulottuvuus ei puhuttele minua lainkaan – syy on siinä, ettei symbolismi yleensäkään kiehdo minua, niin kuin olen useasti tuonut esille. En saa juuri mitään irti siitä, että yksi asia sanotaan salakielellä, jota olen pakotettu tulkitsemaan. En tunne itseäni silloin nokkelaksi enkä pidä taiteilijaakaan taitavampana – erityisesti kun symbolit eivät useinkaan tuo sanottuun mitään lisää. Ymmärrän symbolismin hyvin, jos on vältettävä esimerkiksi valtiollista sensuuria. En aikuisille tarkoitetun taiteen tapauksessa, jossa ei tarvitse piilotella mitään.
Otan esimerkin. Kertomuksen ensimmäisissä repliikeissä luetaan Raamattua, tarkalleen ottaen pätkää ihmisen luomisesta. Elokuva päättyy ironiseen paratiisin puun löytymiseen. Erikseen kohtauksissa ei ole vikaa. Yhdessä ne ovat liian osoittelevia, liian “ekstraa”. Henkilöt ovat erämaahan ajettua vaeltavaa kansaa, syntisiä. Miksi minun pitää sisäistää näin osoitteleva rinnastus? Enkö ymmärtäisi matkalaisten etsivän luvattua maata ilman kömpelöä alleviivausta?
Elokuva on huonompi myös siksi, että sen loppu jää “avoimeksi”. Ilmeisesti näin ei pitänyt olla, mutta rahat loppuivat kesken. Viimeiselle päivälle suunniteltua loppukohtausta ei koskaan toteutettu. Laitoin avoimen lainausmerkkeihin, koska vaikka elokuvakriitikot ovat työtä saadakseen kirjoittaneet teoksen sisältävän ambivalentin ratkaisun, ei siitä ole todellisuudessa epäilystä, etteikö nimettömäksi jäävä cayuse pyrkisi pelastamaan orjuuttajansa.
Kontrasti cayusen ystävällisen olemuksen ja Meekin yleisen perseääliöyden välillä on liian suuri, jotta katsoja voisi ajatella hahmojen edustavan mitään muuta kuin pelastusta ja tuhoa. Emily Tetherow taas osoittaa olevansa humanismillaan ja sopeutuvalla älyllään muiden yläpuolella. Koska revisionistisesta westernistä löytyvät omat trooppinsa, jotka ovat päinvastaiset klassisten westernien trooppien kanssa, ei tulkintalinjaa voi järkevästi kyseenalaistaa.
Toisenlaiseen tulkintaan eivät riitä edes herra Tetherow’n pohdinnat. Hän kun ajattelee, että toivottavasti vaimon myötämielinen suhtautuminen cayuseen ei johdu liiallisesta inhosta Meekiä kohtaan. Siis kognitiivisesta dissonanssista. Teos kuitenkin vihjaa tämän olevan kaksinaismoralistista, sillä miehetkin pohtivat Meekin hirttämistä vain muutama päivä aiemmin. He eivät vain saa aikaiseksi silkkaa selkärangattomuuttaan.
Meek taas puhuu jatkuvasti niin täyttä paskaa ja on niin täynnä kaikkea toksisesti maskuliinista, että vaikka lopussa vihjailtu messiashahmon epäluotettavuus voi pitää paikkansa, on katsojalle täysin päivänselvää, etteivät hahmot menetä yhtään mitään seuratessaan cayusea. Meek jopa käy rouva Tetherow’n kanssa kärjistettyä sukupuolikeskustelua, jossa käyttää aavistuksen anakronistiselta tuntuvaa ilmaisua “gender”. Tietysti gender oli sanana olemassa kauan ennen 1800-lukua, mutta käytettiinkö sitä samassa mielessä kuin nykyään tai kovinkaan usein on eri asia. Tämä synnytti hetkeksi teoksesta irtautumisen tunteen: ahaa, minulle yritetään kertoa liian ilmiselvästi jotain nykyhetkestä.
Tästä päästään teoksen viimeiseen symboliseen tasoon, jota pidän sen raskaimpana taakkana. Meek’s Cutoff kun on nähtävissä liian helposti allegoriana Obaman astumisesta valtaan Bushin ajan jälkeen.
Tässä vastenmielisintä minulle on lähinnä periamerikkalainen tapa nähdä presidentissä messias, tiivistää kaikki luottamus yhteen henkilöön. Tämän ajattelutavan kokemista kolauksista olen nauttinut Trumpin sekoiluja seuratessa. Järjestelmä joka laittaa näin paljon yhden henkilön varaan on rikki.
Pidän myös epämukavana rinnastaa valkoihoisille päähenkilöille tuntemattomaksi jäävä, historiallisen kärsijän osan saanut cayuse afroamerikkalaiseen, hyvin keskiluokkaiseen poliitikkoon. On olemassa toiseutta, mutta sitten on myös toisenlaista toiseutta, ja kaikki toiseudet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa noin vain.
Mutta ehkä tämä onkin Meek’s Cutoffin pointti? Kenties vihjaus on se, että naispuolinen uudisraivaaja näkee omassa toiseudessaan liian paljon samaa kuin raiskatun maan alkuperäisasukkaan toiseudessa? Se selittäisi myös jotain siitä, miksi Reichardt kiistää sinnikkäästi tekevänsä feminististä elokuvaa, ainakin neljännen aallon feminismin sellaista – neljäs aalto kärsii jonkin verran siitä, että toiseutettujen välille ei haluta tai pystytä tekemään selkeitä linjauksia siitä, ketä on syrjitty enemmän ja ketä vähemmän, vaikka tällaisten marssijärjestysten puoliavoimesti tunnustetaan olevan olemassa.
Jos elokuvassa tällainen feminismikriittinen elementti on, se ei kuitenkaan tule tarpeeksi selväksi ja jää liiaksi katsojan arvailujen varaan – revisionistisen westernin troopit ovat liian vahvat. Intiaanin on oltava hyvis, karskin juntin pahis. Lopputulos on liian kädenlämpöinen, jotta elokuvaa voisi kutsua mestariteokseksi, jota se pintapuolisesti voisi hyvin olla.
Olen nähnyt Reichardtilta aiemmin yhden elokuvan, ekoterroristeista kertovan Night Movesin (2013), ja se jätti minulle tämän elokuvan tapaan samanaikaisesti tyytymättömän ja ilahtuneen olon. Pidin Night Movesissa siitä, kuinka kusipäänä Jesse Eisenbergin esittämä päähenkilö kuvattiin ja kuinka naurettavia hänen pyrkimyksensä olivat suhteessa niiden kuviteltuun ylevyyteen. Tunsin silti jääneeni vaille ei-niinkään-sanomaa kuin pläsiini osuvaa läpsäisyä: Entä sitten? Olisiko haitannut kertoa lisää?