Katsoin kulttielokuvan mainetta nauttivan film noirin The Phenix City Story (1955). Viihdyin ihan sujuvasti. Hienoa puolidokumentaarisessa teoksessa on sen kuvaus poliisin korruptiosta ja rasismista, joka yhdistyy läpitunkevaan väkivaltaisuuteen.
Edes “tavallisten keskiluokkaisten ihmisten” geneerinen, moraalinen ja opettavainen näkökulma ei väsytä niin paljon kuin noireissa yleensä, vaikka tavallisessa elämässä tuntuu tämän aikakauden elokuvissa olevan aina palkoihmisyyden piirteitä.
En voi katsoa näitä vanhoja amerikkalaisia elokuvia miettimättä, miten moni niiden kuvaamista ongelmista johtuu alun perinkin näiden “hyvien ihmisten” yhteiskunnan moralismista ja tekopyhyydestä.
Perinteiset perhearvot, baseball, televisio ja oma aidattu piha ovat merkkejä tavoiteltavasta. Jazz, uhkapelaaminen, päihteet ja seksuaalinen vapaus ovat pimeyttä ja vastenmielisyyttä. Film noirien arvot edustavat maailmaa ja aikaa, jota ei enää ole ja joka oli monimutkaisempi kuin elokuvat haluaisivat katsojiensa ajattelevan.
Huumesota on järjestään epäonnistunut länsimaissa ja valtioiden omaa syytä. Eroottinen paha nainen on niin väsynyt trooppi, että ainoa tapa katsoa femme fataleja tunkematta naamaa kämmeneen on pitää näitä edes jonkinlaisina esimerkkeinä omaehtoisista naispuolisista toimijoista – ja yrittää olla välittämättä siitä, että heitä rangaistaan tästä hyvästä.
Amerikkalaisen poliisin kuva on romutettu, mutta myös romanttinen rosvo on arkkityyppinä aika lailla kuollut kaikille paitsi gangstaräppäreille. Uhkapelaamisesta puhutaan nykyään riippuvuutena eikä syntinä. Jazz on amerikkalaista kulttuuriperintöä.
Noireissa on hieno estetiikka, mutta sitä käytetään kuin geneerisissä kauhuelokuvissa lähinnä moralisoimiseen. Mitään pimeyttä syleilevää henkeä ei useimmissa teoksissa ole.
Toki on muutamia poikkeuksia, joissa onnistutaan rivien välistä myöntämään aidattujen nurmikoiden olevan saatanan tylsiä verrattuna savuisiin yökerhoihin ja samppanjalaseihin.
Useimmat pintansa pitävät film noirit ovat otteiltaan muita karkeampia tai revisionistisia: The Touch of Evil (jossa poliisi on moraalisesti harmaalla alueella, 1958), Kiss Me Deadly (surrealistisen raivoisa B-filmi, jonka päähenkilö on fasisti, 1955), Detour (femme fatale -trooppi mukana mutta pääpaino yhden miehen katoamisella tekemänsä rikoksen syöveriin, 1945), Force of Evil (sosialistinen film noir, 1948), The Hitch-Hiker (naispuolisen ohjaajan tekemä sarjamurhaajateos, 1953) ja The Set-Up (mielestäni paras nyrkkeilyelokuva, 1949).
Eli genre ei ole täysin puuduttava, mutta sen valtaosalle on käynyt köpelösti: silkka mustavalkoinen estetiikka ei riitä antamaan enää iloa, keskinkertaisuuden kylmä koura kuristaa.