Katsoin jokin aika sitten Happy Endin (2017), Michael Haneken viimeisimmän ja kenties viimeiseksi jäävän teoksen.
Olisi jo aikakin. Tosin uskon, että Haneke toteuttaa vielä yhden ohjaustyön.
Alkukuva on kuin Turun toriparkista, kun suurella rakennustyömaalla romahtaa kuopan seinämä. Yksi henkilö loukkaantuu ja lopulta kuolee. Samaan aikaan esiteini-ikäisen Èven (Fantine Harduin) yksinhuoltajaäiti saa myrkytyksen. Tytär on poliisin tietämättä ollut surmayrityksen takana. Äidin lojuessa sairaalassa Ève päätyy isänsä äveriään perheen hoteisiin. Kirurgi-isä, Thomas (Mathieu Kassovitz), harrastaa sadomasokististen fantasioiden kirjoittelua netissä rakastajansa kanssa, vaikka kotona on pieni vauva ja herttainen vaimo Anaïs (Laura Verlinden). Thomasin sisar Anne (Isabelle Huppert, kuvassa) on perheen rakennusyrityksen johtaja ja todellinen queen bitch. Hän on menossa uusiin naimisiin. Tuleva siippa Lawrence (Toby Jones) on asianajaja, joka on junaillut ongelmissa olevalle yritykselle diilin pankin kanssa. Euro on rakkauden valuutta, ja raha menee naimisiin rahan kanssa. Ongelmia on tulossa: Elokuvan alun maavyöryssä kuolleen miehen perhe on haastanut firman oikeuteen; Annen poika Pierre (Franz Rogowski) häpeää perhettään ja yrittää lapsellisen voimattomilla eleillä saattaa nämä naurunalaisiksi; patriarkka Georges (Jean-Louis Trintignant) haluaa vain tappaa itsensä ennen kuin hänen dementiansa pahenee. Anne ja Thomas eivät siihen suostu vaan papan on kituutettava onnellista teeskennellen loppuun asti.
Avainsana on kulissi. Jokainen suuressa kartanossa asuvan perheen jäsenistä elää valheellista elämää tunnistaen julkisivun keinotekoisuuden – raha, luokka, rotu, depressio, seksi, kuolema eivät ole ongelmia niin kauan kuin niistä ei puhuta. Keski-ikäiset ovat tottuneet siihen. Nuoriso ja vanhus kapinoivat. Kulissit ovat heille liian raskaita ylläpidettäviksi, lapsille moraalisista syistä, vanhukselle turhuutena iän ja kivun edessä.
Happy End on Haneken trooppikokoelma. Ève on juonitteleva lapsi niin kuin Bennyn videon (1992) päähenkilö, Kätketyn (2005) sivuhahmot ja Valkoisen nauhan (2009) lapsinatsit, tosin sympaattisempi sellainen. Hän myös tallentaa Bennyn tavoin maailmaa. Videokameran sijasta tallennin on striimiä nettiin puskeva kännykkä. Vaimonsa surmannut pappa on tullut Amourista (2012), jossa Jean-Louis Trintignant esittää verrannollisen roolin: molempien elokuvien Georges on surmannut halvaantuneen vaimonsa. Teoksen kommentit varakkaiden länsimaiden suhteesta köyhiin maahanmuuttajiin ovat ponnistaneet 71 katkelmasta erään sattuman kronologiasta (1994), Tuntemattomasta koodista (2000) ja Kätketystä. Sadomasokismin teema on Pianonopettajasta (2001), ja elokuvan punainen lanka on Seitsemännen mantereen (1989) toisinto mutta eri lopputuloksella.
“Koinsyömää vintagea” kirjoitti Jaakko Kuitunen Laajakuvassa. Koen itse, että kysymyksessä on jonkinlainen Fazerin parhaat -pussi. Eli kai koinsyömää vintagea toisin sanoin.
Kiss kissejä on aina liian vähän.
Näyttelijöitä on kauhea määrä, mutta näille omistettu aika tekee joka hahmosta karikatyyrin. Ohjaajan muusan, Isabelle Huppertin, rooli on jäädä arthouse-seksisymboliksi. Huppert osaa tehdä tutkimattoman ja tabuja rikkovan naisen roolin paremmin kuin kukaan, mutta tässä elokuvassa hän on sivuhenkilö ja rooli on, kai sentään tahallisesti, automaattikirjoitusta. Hahmoja on niin paljon, että juuri kenellekään heistä ei riitä aikaa. Huomasin pohtivani, miksi Thomasin kaltaista roolia pitää esittää Mathieu Kassovitz, ellei kyseessä ole vain ansaintalogiikka, jossa nimekäs näyttelijä helpottaa markkinointia. Jonkinlaiseksi keskushenkilöksi kohoaa Ève, ja Harduin onkin roolissa scene stealer.
*
Laiskaa, laiskaa, laiskaa. Tosin se on ehkä teoksen pelastus.
Happy End on Haneken komedia. Se siis naurattaa pari kertaa ääneen. Nauru auttaa, koska trooppien läsnäolon voi tuolloin hyväksyä parodisena läskiksi vetämisenä.
Kuten 60–70-luvun porvarillista perhe-elämää kritisoivien elokuvaklassikkojen parissa joskus pohtii, miten voi yhteen perheeseen mahtua niin paljon ongelmia ja epämiellyttäviä ihmisiä?
Kollaasina kaikki ankaruus muodostuu tahattomastikin humoristiseksi.
Komediallisena elementtinä hyödynnetään myös epämukavaa suhdetta toiseuteen, joka nousee esille lukuisissa yhteyksissä. Afrikkalaiset maahanmuuttajat vaeltavat Calais’n merenrantakaupungin kaduilla niin kuin samalla alueella kuvatussa Bruno Dumontin TV-sarjassa Coincoin and the Extra-Humans (2018), joka on valovuosia tätä teosta edellä.
Haneke flirttailee epämukavuudella, kun mustat ja ruskeaihoiset työväenluokkaiset seuraavat sivusta rikkaiden valkoisten toilailuja joutuen samalla välillisesti heidän uhreikseen.
Perhe kohtelee huomattavan alentuvasti omia palvelijoitaan, jotka ovat tietysti toisesta kulttuuritaustasta. Maahanmuuttajia ovat myös yrityksen oikeuteen haastaneen miehen perhe.
En kaipaa hienovaraisuutta, koska se on usein älykkyyden teeskentelyä. Mutta en tiedä, mitä näistä havainnoista sanoa. Haneke on tietysti toiseuttamisesta kriittistä mieltä. Samalla hän käyttää erityisesti mustan miehen kehoa kontekstissa, joka on tuttu niin Ruben Östlundilta kuin Dumontilta: vaienneena tarkkailijana, jota valkoisten päähenkilöiden tapaan tuijotetaan ulkoa, ulkopuolisena.
*
Haneke palaa Amourin tapaan oikeuteen kuolla, joka nousee teoksen moraaliseksi johtolangaksi. Henkilökohtainen syy ei ole ainakaan pois luettu:
My aunt who raised me committed suicide at the age of ninety-three. She had already attempted to kill herself a year earlier. Back then she had even asked me whether I would be willing to hold her hand while she swallowed the tablets. I refused, of course, telling her that it would be illegal for me to do that and that I would go to prison, not least because I was heir to her estate. Admittedly, I was quite relieved to have such a good alibi—I don’t think I would have had the strength to be with her in that moment. So when she first attempted suicide, she took tablets, but I found her in time and took her to the hospital. She regained consciousness after two days. I was sitting next to her when she turned to me and said, My God, why would you do this to me?! For her next attempt, she simply waited until I was off to some festival. That time it worked.
Myös isoisä-Georges yrittää Happy Endissä itsemurhaa ensin siinä epäonnistuen, sitten toisen kerran selvittämättömin seurauksin.
Halu poistua on palannut Haneken tuotannon loppupäässä aiheeksi niin kuin se oli Seitsemännessä mantereessa. Niin kuin absurdisteille, myös Hanekelle itsemurha on ainoa todellinen valinta umpikujassa.
Pohdin tahtomattanikin, onko 78-vuotias ohjaaja itse halukas riistämään itseltään hengen, kun hetki on tullut.
Viimeinen kuva on voimakas ja liittyy itsemurhaan. Ollaan merenrannalla, joka jälleen saa edustaa suurta tuntematonta, niin kuin Haneken kansainvälisen uran aloittaneen Seitsemännen mantereen ikonisessa kuvassa.
Juokseva Anne katsoo kohti Èven koholla pitämää puhelinkameraa ja tulee kenties ensimmäistä kertaa todella tietoiseksi toisten ihmisten katseen lävistävyydestä.
*
Kirjoitin vuosia sitten, että Haneke yrittää Thomas Bernhardin kirjallista ankaruutta ja kirkkautta. Täsmentäisin näiden pyrintöjen koskevan muutakin itävaltalaista taidekirjallisuutta. Onhan Haneke myös sovittanut Bernhardin manttelinperijän, Elfriede Jelinekin, tunnetuimman romaanin valkokankaalle Pianonopettajassa.
Ohjaaja ei pääse kirjallisten tovereidensa voimallisen katkeruuden tasolle, koska pysähtyy viisastelemaan. Hän ottaa loitontavan ja usein pikemminkin pohdintaa teeskentelevän kuin tarkempaa ajattelua kestävän kulman.
Kun Haneke haluaa olla brechtiläinen, hän asettaa kameran etäälle, erityisesti kun kuvaa väkivaltaa – henkistä tai fyysistä. Kameratermein kyseessä on vähintään laaja kokokuva, yleensä yleiskuva. Skarvi ei tule helpottamaan ja leikkaamaan pois, joten kohtaukset ovat pitkiä.
Happy Endissä kuvataan kaukaa niin itsemurhayritystä, yhden ihmisen tappavaa onnettomuutta kuin rajua pahoinpitelyä.
Luullakseni syy on siinä, että Haneke olettaa kauhuelokuvien karmeuksien olevan aina lähikuvassa, mässäiltävinä. On vaikea sanoa muistaako ohjaaja vai eikö muista Cannibal Holocaustia (1980) tai jopa Kubrickin Hohtoa (1980), joissa kauhun tehokeino on kameran suoma etäisyys.
Seuraavassa lainauksessa on kyse Pier Paolo Pasolinin elokuvasta Sodoman 120 päivää (1975):
After watching that film I was devastated and unresponsive for several days. Yet Salò was how I realized what you can do in cinema—what the true possibilities of the medium are. That, to me, is still the only film that has managed to show violence for what it is. All these “action movies” are merely spectacular. They make violence a consumable good. They may be scary, but they’re still a turn-on. Salò won’t turn you on at all—it will turn your stomach.
Voisi sanoa, että Haneke yrittää olla kauhistuttavampi kuin kauhuelokuvat itse. En ole varma ymmärtääkö ohjaaja, että juuri tätä moni kauhufani hakee ja pitää siksi hänen teoksiaan arvossa. Ne ovat muuttuneet turn-oniksi, Haneke itse brändiksi.
Tehokeinona etäisyys muuttuu toistuessaan teatraaliseksi ja on ohjaajan teosten kauhuelokuvallisin elementti.
Etäisyydessä vavisuttaa ja samalla houkuttaa sen epäinhimillisyys. Katsojana tiedostan, että kaukaa näkemäni tragedia on kivulias läheltä, mutta joudun tuijottamaan sitä lasin – tässä tapauksessa televisioruudun – takaa. Jokainen terrori-iskujen yhteydessä talojen parvekkeilta kuvattuja otoksia tai tuhoajadroonien ohjusvideoita nähnyt tunnistaa tämän.
Samalla etäisyys osoittaa tekijän halveksuntaa. Katsokaa nyt tarkkaan kokokuvassa tätä, jota lähempää pitäisitte viihteenä.
En ole koskaan ymmärtänyt, mitä tästä voi oivaltaa – jos mitään. Haneke on ehkä niin kaukaista sukupolvea itseeni nähden, etten siksikään voi tajuta. Olen jo pilalla.
Olen kasvanut mediaympäristössä, jossa oli mahdollista löytää netistä vaikka mitä sivuilta, joiden kohderyhmä olivat jo tuolloin 2000-luvun alussa teinipojat. Goatse, 2 Girls 1 Cup ja muut ovat sukupolveni meemejä. Yhdellä googlauksella löytäisin kokoelman Isiksen teloitusvideoita, jos haluaisin. Kuinka ollakaan, en halua.
En sano näiden olevan “normaaleja” ilmiöitä, mutta jouduin nuorena hyväksymään, että mitä kummallisimmat asiat kuuluvat osaksi ihmiselämää ja väistämättä myös mediakenttää.
Haneke ei läpi uransa ole koskaan hyväksynyt tätä. Samalla hän on liian sivistynyt kyetäkseen huutamaan sekä turhan huumorintajuton ja liian vähän pulp uudeksi Claude Chabroliksi.
Siksi hänen elokuviaan kutsutaan yleensä jäisiksi. Minulle ne ovat pääasiassa leikkishokeeraavia esittäessään taideväen käsityksen epämiellyttävyydestä: ihmiset tykkäävät katsoa viihdeväkivaltaa ja netissä toteutetaan seksifantasioita. Hui kamala.
Aah, katsokaa ikävystyttäviä elämiämme, kuinka kamalia olemmekaan… me etuoikeutetut. Kuinka kamaluutemme katsominen taiteessa vapauttaa meidät olemaan muuttamatta mitään…
Lainaukset Luisa Zielinkin tekemästä Haneken haastattelusta Paris Review’ssa.