Tesla metsässä (2019) on poleemisena kolumnistina tunnetun Jyrki Lehtolan esseismiä ja novellistiikkaa yhdistävä kirjoituskokoelma. Kirjoittajalleen tyypillisesti teos tekee pilkkaa ennen kaikkea “kulttuurivalkoisten” (hipsteriliberaalien) hyvesignaloinnista.
Tyyli on satiirin klassikoista tuttu karrikointi. Kuten jokainen populisti, Lehtola on pohjimmiltaan elitisti. Voin sympatisoida, vaikka en aivan usko hänen puolustuspuheitaan “pienelle ihmiselle”.
Hänelle eliitti tarkoittaa valistunutta porvarisluokkaa, joka antoi rahvaalle kaiken hyvän eli käytännössä sosiaalidemokratian. Sittemmin rahvas on hylännyt sivistyksen ja eliitti nostanut tassut pystyyn lähtien mukaan samaan spedeilyyn.
40-sivuinen aloitusessee “Ootsä vielä ihan Suomi-fiiliksissä?” on nyrkki päin naamaa. Kyseessä on novellimainen monologi, jossa puhuu somalimies, Hassan Ali-Ban, joka kertoo elämästään Puu-Vallilan “kulttuurivalkoisten keskellä” ja muun muassa perheensä vierailusta puutarhajuhlissa:
Kulttuurivalkoisille kieli ja sen oikea käyttö on tärkeämpää kuin mikään muu, joten pakolaisuudesta puhuttaessa valkoiset juuttuivat nopeasti “pakolaisen käsitteeseen” ja katsahtivat välillä meihin kuin vähälahjaiseen lapseensa, jota tuli rakastaa, sillä vähälahjaisuuskin on lahja. Koska pakolaisia ei voi yleistää, jokainen meistä on yksilö jne., tatuoinneistaan ylpeä mies lainasi lukeneisuudestaan ylpeänä Slavoj Žižekiä ja kertoi, että Žižekin mielestä pakolaisia tulisi kutsua “naapureiksi”. Tämä sai valkoiset hymisemään, maiskuttelemaan ja katsomaan meitä, naapureita, niin itseensä rakastuneina, että en millään voinut pilata tunnelmaa kertomalla Žižekin määritelleen tuon sitaattinsa jälkeen naapurin ihmiseksi, joka haisee.
Ali-Ban hallitsee Žižekin lisäksi monet muut ajattelijat erinomaisesti ja on integroitunut ymmärtämään suomalaista yhteiskuntaa paremmin kuin kantasuomalaiset.
Pidän erityisesti siitä, että kulttuuripääomaansa hellivää luokkaa suomitaan siitä, että he pyrkivät häivyttämään keskustelun materiaalisesta pääomasta. On helppoa jeesustella, jos tiliotteen mukaan ei ole hätäpäivää.
Ali-Ban päätyy vaimonsa Aishan kanssa luomaan ympäripyöreää taidetta esimerkin voimalla. Tämä on mahdollistanut myös Puu-Vallilaan muuttamisen:
Luimme vantaalaisblogisti Koko Hubaran tuotantoa, jossa palvelumuotoiltiin “ruskea tyttö” tarkoittamaan vantaalaisblogisti Koko Hubaraa. Tutkimme suomalaisia apurahansaajalistoja, laskimme yhteen Hubaran saamia apurahoja sekä palkintoja ja huomasimme kulttuurivalkoisten pelon, tyhmyyden ja häpeän kasvaneen sellaisiin mittoihin, että blogisti Hubara oli valittu “vuoden 2018 yhteiskuntatieteilijäksi”. Hubara oli löytänyt itseään markkinoivasta syyllistämisestä tuottoisan uran itselleen.
Lehtola tiedostaa ristiriidan siinä, että puhuu “mustan miehen suulla”. Aluksi rodullistetun näkökulmasta puhuminen voi tuntua lukijasta nihkeältä, erityisesti näin BLM-liikkeen aikoina. Koko essee on kuitenkin identiteettipolitiikan parodiaa. Osoituksena tästä Ali-Ban/Lehtola mainitsee ohimennen Hilton Alsin takavuosina suositun esseekokoelma White Girlsin (2013).
Als on musta, homoseksuaali kulttuurikriitikko, joka kirjoittaa kulttihitiksi nousseessa esseekokoelmassaan identiteetin kysymyksistä. White Girlsissä “valkoisiksi tytöiksi” luonnehditaan niin Malcolm X:n kuin Truman Capoten kaltaisia hahmoja.
Lehtola kirjoittaa terävä-älyisen ja kantasuomalaisille naureskelevan huumekauppiassomalin näkökulmasta. Kyseessä on selvästi kirjallinen ironisointi. Jos se tuntuu naurettavalta, miksi sama naurettavuus ei koske White Girlsiä tai vaihtoehtoisesti kaikkea muuta valkoisten identiteettilarppausta?
Essee pakottaa myöntämään, kuinka suurin osa siinä esitetyistä ajatuksista on epämukavalla tavalla käynyt omassakin mielessä, ja joskus juuri näin kärjistetyssä muodossa.
Sillä tyylilaji on kärjistys. Jos lukee näitä tekstejä kirjallisen sijaan kirjaimellisesti, päätyy pimeään paikkaan.
*
Välihorinat: kärjistämisestä
Kärjistykset ovat herkullisia. Silti suurin ongelmani näissä esseissä on identiteettipolitiikan ja sosiaalisen talouspolitiikan asettaminen vastakkain. Kummastelen yhä enemmän niin sanotun “perinteisen” vasemmistolaisuuden kannattajia, jotka käyvät raivolla “liian liberaalia” vasemmistoa vastaan.
Yhtä syyllistetään toisen kustannuksella. Se on täsmälleen yhtä binaarista ajattelua kuin mitä esseissä kritisoidut “kulttuurivalkoiset” harrastavat, vaikka takana olisi huoli siitä, että identiteettipolitiikan korostaminen ajaa talouspolitiikkaan keskittyvät ihmiset äärioikeiston syliin.
Maailmassa on esimerkiksi transihmisiä tai homoseksuaaleja tai rodullistettuja, joille myös työn politiikka on tärkeää ja jotka osallistuvat työmielenosoituksiin sukupuoliasioita koskevien mielenosoitusten rinnalla. Eivätkä he taida olla omassa viiteryhmässään mikään mitätön joukko.
Tietysti tyylilajiin, niin kuin yhteiskunnallisten suuntaviivojen vetämiseen yleensä, kuuluu se, ettei jokaista ryhmää voi huomioida. Silti tekisi mieleni kysyä eri osapuolilta, että ymmärrättekö vierastamienne ihmisten olevan liittolaisianne? Vaikka he puhuisivat asioista, jotka tuntuvat etäisiltä, he ovat viime kädessä kumppaneita, koska politiikassa voidaan voittaa vain enemmistön avulla.
Vasemmiston tyypillinen valuvika on eripuraisuus. Identiteettipolitiikan vahvuus taas on juuri sen kattavuus. Siksi se pärjää.
Toki voi sanoa, ettei Lehtola tästä itse identiteettipolitiikkaa syytä vaan omia etuoikeuksiaan häpeävää luovaa luokkaa, joka ei halua puhua identiteetistä ja rahasta samaan aikaan vaan vain toisesta ja siitäkin päin persettä.
Ymmärrän irvailun halun 200% full hd 666 km/h. Tyyppiesimerkki: Kuunneltuani eräässä taannoisessa mielenosoituksessa puhetta, jossa valkoinen puhuja kehotti osallistumaan rasismin vastaiseen aktivismiin “twiittaamalla ja hashtageilla”, purskahdin epäuskoiseen nauruun. Hän oli nuori, hyvin nuori, mutta olisi silti voinut kysyä joltain toiselta ihmiseltä oikolukuapua ennen puhettaan. Tai todeta vaikenemisen olevan tässä tapauksessa kultaa.
Lehtola tuntuu myös korostavan rivien välissä perussuomalaisia “unohdetun kansanosan” äänenä. Riippuu mitä unohdetulla tarkoitetaan. Perussuomalaisten jäsenistöön kuuluvat ansaitsevat keskimäärin kuukaudessa joitain satoja euroja vähemmän rahaa kuin esimerkiksi vastapoolinsa vihreiden jäsenistöön kuuluvat. Työväestön edustus on suurta. Kysymyksessä on silti vähävaraisemmista kannattajistaan huolimatta jokseenkin keskiluokkainen ja myös yrittäjien suosima puolue.
Keskiluokka, unohdettu kansanosa.
Aina toisinaan poliittisessa journalismissa nostetaan esiin, kuinka uuskonservatiivisuuden nousussa on kyse myös keskiluokan protestista toista keskiluokkaa vastaan, ei yksinomaan epätoivoisesta köyhien ihmisten ryhmästä. Silti tätä ajatusta ei tunnuta käsittävän.
Läheskään kaikki perussuomalaisten äänestäjät eivät ole jotain kuviteltua kurjalistoa, uutta prekariaattia, vaan vain politiikkaan vaihtelua kaipaavia vanhojen puolueiden äänestäjiä.
Suomen kansalaisissa oli edellisten eduskuntavaalien aikaan noin 28 prosenttia, jotka eivät äänestäneet ketään. Siis ihmisiä, joita edes perussuomalaisten kaltainen populistinen voima ei saanut vaaliuurnille asti. Se tarkoittaa kaikissa äänioikeutetuissa yli 1 200 000 ihmistä.
Lähes kolmasosa äänestävästä kansasta ei pidä tärkeänä tai kiinnostavana äänestää tai pitää politiikkaa fatalistisesti täysin muuttumattomana monoliittina. En voi tuomita heitä tästä ajattelusta, vaikka olisin eri mieltä.
Jos minun täytyisi veikata, unohdettu ja halveksittu kansanosa taitaa piillä jossain tuossa 28 prosentissa, ei Lehtolan esseissä sivutuissa protestoivissa maalaisissa traktoreissaan, sivistysporvariuden jäljiltä ilmaan leijumaan jääneessä sikarinsavussa tai netissä paskaa suoltavissa törkymöykyissä.
*
Palataan asiattomuuteen
Aloitusessee on teoksen paras niin kirjalliselta tasoltaan kuin argumenteiltaan. Odotukset ovat sen jälkeen niin kovat, että lyhyemmistä teksteistä koostuva keskiosa on väistämättä vaisumpaa naljailua, jonka välissä on tarkempia sivalluksia.
Eri esseissä puhujiksi määrittyvät määrittelemättömän kertojan lisäksi niin puhujanlahjat saanut keskustakirjasto Oodi kuin Hangon lomakaupungin kiirastuleen jumiin jäänyt hienostorouva.
Kun kirjoittaa vain siitä, mitä vihaa, eikä juuri lainkaan siitä, mitä rakastaa, kirjoittaja alkaa muistuttaa ivansa kohdetta. Se on satiirin ongelma yleensäkin. Cartman ei olekaan hirviö vaan esikuva.
Inhoan Lehtolan kuvaamaa ihmistyyppiä, kulttuurivalkoiseksi maalattua olkiukkoa, ja kukapa ei, mutta jos tämän karikatyyrin ympärille kirjoitetaan kokonainen kirja, alan epäillä kirjailijan salaa rakastuneen kohteeseensa. Tai siis vihaansa.
Samalla teos muuttuu sen lukevien keinoksi todistaa itselleen oma ironisuutensa ja kykynsä nauraa itselleen, mitä pidän lähtökohtaisesti falskina.
Niin kuin Rosa Meriläinen kuuluu jonnekin 20 vuoden taakse sellaiseen Suomeen, jolla ei ole zeitgeistissa mitään tarjottavaa, Lehtola muuttuu kommentoidessaan Meriläisen kaltaisia ihmisiä itse reliikiksi, Matti-Esko Hytöseksi.
Kirjoittaja hankkii itselleen synninpäästön soimatessaan helppoja kohteita. Se on loputtoman keskiluokkaisen “jes jes hyvä me tsemppiä kaikki älä droppaa mun tunnelmaa” -selkääntaputtelun sijasta parempi. Mutta samalla mietin, että turpaan näitä tyyppejä pitäisi lyödä eikä kirjoittaa niistä nasevia kulttuuriesseitä.
Flow-festivaalia satirisoiva teksti on suurelta osin ponneton ja aiheeltaan vuosia myöhässä. Mäntän kuvataideviikkojen reportaasi taas on geneeristä Image-journalismia, jota ovat kirjoittaneet kaikki Suomen jantsojokelinit.
Viimeksi mainittu kirjoitus on laiskimmillaan “katsokaa, tätä on aito Suomi” -tyylistä hölinää, jossa asetetaan vastakkain pyörätuolipultsari ja kaiken maailman fillarikommunistit.
Missä teos loistaa, on sen kirjallinen laatu.
Olen ajatellut Lehtolaa jo vuosien ajan paikalleen jämähtäneenä vihakoneena, joka kirjoittaa pikkukivoja tölväisyjä julkkiksista paskalehtiin ja nostaa kyynisesti rahansa pois tomppeleilta.
Siksi yllätyin siitä, kuinka nyt, päästessään laajentamaan repertuaariaan, hänen kirjoituksistaan hahmottuu vahva kokonaisuus siitäkin huolimatta, että joukossa on lehdissä aiemmin julkaistuja esseitä.
Ei olisi pitänyt yllättyä, kyse on kuitenkin suomalaisen postmodernin proosan kirjoittajasta, vaikkei hän ole mitään helposti fiktiiviseksi tunnistettavaa kirjoittanut melkein kolmeenkymmeneen vuoteen.
Tyyli on kirjallisesti tavanomaista esseekokoelmaa kiinnostavampi. Kuka puhuu, kun vähän jokaisessa esseessä on eri puhuja ja silti kaikki ovat tunnistettavasti kirjailija itse?
Lehtola on yksi harvoista suomalaisista esseisteistä, joka on ymmärtänyt, mitä kirjailijan äänen problematisoiminen esseistiikan yhteydessä tarkoittaa. Muut jaksavat hokea mantraa, lähinnä puolustellakseen huonosti muotoiltuja töräyksiään. Yksi tekee ja kirjoittaa mitä mielii.
Kirja tuntuu poikkeuksellisen mietityltä kokonaisuudelta. Samaa ei voi sanoa suomalaisesta pop-esseismistä, joka esittää olevansa temaattista, mutta on väljän hakusanan ympärillä pyörimistä, rakenteellisesti epäkelpoa.
Teslan metsässä esseet voivat tuntua itseään toistavilta, mutta niiden yhtenäinen tematiikka ja yhä kovempia kierroksia ruuvipuristimeen laittava kirjallinen ääni nostavat kokonaisuuden useimpien viime vuosina julkaistujen asiaproosakokoelmien yläpuolelle.
Irvailun kohteena on aina kaupunkien luova luokka, puolustettavana arkeensa pettynyt pikkuihminen. Esseet hahmottuvat sarjana, jossa ei tapahdu epäjohdonmukaisia poikkeamia tai puhuta lepsusti yhden asian varjolla jostain muusta, kun kirjoittajaa ei sattunut hotsittamaan teemassa pysyminen. Kirjoitukset palautuvat armottomasti joka kerta laiskalle eliitille vittuiluun.
Suomea kartoittaessaan kokoelma käväisee Lapissa asti, mutta näkökulma suhteutetaan aina kaupunkiin, ja se kaupunki on Helsinki, maan vallan keskittymä, menestyksen mittari. Osansa saavat lomanvietto, pop, taide, tapahtumat, työelämä, rasismi, tamperelaisuus.
*
Kirjan päättää Mp?-niminen Jumalan monologi. Tyylillisesti teos alkaa tässä vaiheessa muistuttaa Mark Twainin (1835–1910) esseistä postuumisti koottua teosta Matkakirjeitä maasta (1962). Kummassakin pääsee esiin ilman vapauttavaa huumoria kirjoittajan weltschmerz.
Twainin kulttiteoksessa äänessä oli Saatana, joka tässä esseessä on saanut vain sivuhenkilön roolin. Jumala kertoo sapekkaasti näkemyksensä ihmiskunnan toilailuista. Huumori on niistetty pois, jäljellä on musertavaa tilitystä.
Teksti on temaattisesti yhteen kokoava ja syystä viimeisenä, aivan kuten “Ootsä vielä ihan Suomi-fiiliksissä?” on laaja johdatus teoksen aiheisiin.
Jumalaa vituttaa ihmiskunnassa kaikki.
Kuinka joku kehtaa ajaa marginaaliasiaa, kun maailmassa on vielä köyhyyttä. Kuinka joku kehtaa räplätä loputtomiin älypuhelinta, kun ilmastonmuutos on oven takana. Kuinka joku kehtaa luulla itsestään liikoja, kun ihmiskunta valuu viemäriin. Kuinka taide on pilattu, kun siitä on poistettu mysteeri.
Kirjoittaja päätyy ruoskimaan eri mieltä olemisesta heitä, jotka ruoskivat toisia siitä, että nämä ovat eri mieltä. Viimeinen kirjailijaminän asemaa ironisoiva vitsi: Useimmat kirjailijat pitävät itseään tekstinsä Jumalina. Lehtola on esseen luojahahmo. Kuka voi silloin väittää tekstiä ja sen maailmaa vastaan? Vai onko juuri se nimenomaisesti syy asettaa essee kontekstiinsa ja ymmärtää sen olevan vain tekstiä, ei mitään pysyvää?
Kuin lukisi Juha Seppälää, joka ei jaksa enää.
Joukossa on myös lista taiteilijoista, joita voisi kutsua Lehtolan esteettiseksi kaanoniksi ja joille “Jumala” antaa synninpäästön. Kiinnostavaa ja vähän huolestuttavaa on, että voisin luetella saman tekijöiden listan merkittävää taidetta luetellessani: Louis-Ferdinand Céline, Ellen Thesleff, Alfred Schnittke, Francis Bacon…
*
Vaikka inhoa huokuva tykitys on tavallaan virkistävää painetussa sanassa, ei se poikkea paljoa Lehtolan parjaamien liberaalien kaupunkilaisten tuskailusta, joka nousee esiin parin punaviinilasillisen jälkeen.
Kaiken maailman humanistien ammattitauti on se, että kesken kaiken aherruksen havahtuu ajatukseen: “Hei… Entä jos olemme kaikki vain ihan perseestä? Entä jos minä olen?”
Ajatus ei jätä rauhaan. Se vaivaa, sen kanssa kamppaillaan. Itsensä ja viiteympäristönsä tunnustaminen vajavaisiksi ajaa mielen matalaksi ja saa ajattelemaan kaikkea vastenmielisyyden ja turhuuden kautta. Siksi sisältöä omille teoilleen alkaa etsiä itsekorostuksesta ja mielenkiinnon kohteidensa merkityksen paisuttelusta.
Koomisesti moni päätyy ajattelemaan, että kaikki muut ovat perseestä paitsi minä itse, vaikka olisivat selvästi osa ongelmaa. Asiaa ei ehkä myönnetä, mutta se näkyy siinä ylimielisyydessä ja valheellisessa vaatimattomuudesta, joilla tietyt esseistit tekstejään kirjoittavat.
Juuri koskaan ei haeta vaikeampaa ratkaisua paradoksin kautta: Puuhastelunsa kanssa voi löytää rauhan siksi, että näkee viimein kirkkaasti merkityksettömyytensä. Mihinkään ei mikään riitä mutta yritin edes.
Se voi tuntua pelkurimaiselta väistöliikkeeltä, mutta kaiken maailman ranskalaisten puupäiden tavoin en ole onnistunut löytämään muutakaan mielekästä vastausta, jos ei kaiken selittävään Jumalaan (vink vink) eli idoliin eli ideologiaan eli yhtenäisteoriaan pärähtämistä lasketa.
Sellaista en voi suositella kenellekään. Olen kuitenkin ihminen, joka haluaa uskoa hyvään.
*
Ironiaan hukutetun tekstin huono puoli on, että lukijalla on kaksi vaihtoehtoa.
Joko on rakastettava tekstiä, mistä seuraa epäilys siitä, että lukija haluaa epätoivoisesti signaloida olevansa pilkan ulkopuolella.
Tai on kritisoitava, jolloin saa osakseen ilkkumista: “Ähäkutti, taisi mennä tunteisiin.” Kummassakin tapauksessa kirjailija pääsee kuin koira veräjästä.
Teslan metsässä vastaanotto on ollut pääasiassa rakastavaa, minkä vuoksi teos katosi vielä keskimääräistä esseekokoelmaa nopeammin näkyvistä.
Paikoin mietin, että lukiko tätä juuri kukaan. Ei ainakaan kukaan, joka ei olisi tiennyt, mitä saa. Tai ehkei Lehtolan tyypillinen lukija ole sellainen, jota kiinnostaa osallistua keskusteluun kirjasta? Ehkä joku 28 prosentista luki?
Tässä olisi ollut aineksia suututtaa monet. Niin ei käynyt. Moni teos vain katoaa, vaikka olisi kuinka provokatiivinen.
“Jyrki Lehtolan Tesla Metsässä on sairaan hauska teos. Se viiltää auki haavoja, joista ei saisi enää puhua.” – Tommi Laiho / M&M
“Esseekokoelma kuvaa terävästi uutta luokkajakoa.” – Herman Raivio / SK
“Tesla metsässä ruotii aikamme ilmiötä jälleen niin ihastuttavan säälimättömästi kuin saattaa odottaa.” – Eleonoora Riihinen / HS
“En usko, että tänä vuonna on suomeksi julkaistu parempaa, terävämpää ja tarpeellisempaa kirjaa kuin Jyrki Lehtolan Tesla metsässä (Siltala).” – Samuli Knuuti / Kulttuuritoimitus
Jos kirkkokansa tykkää, että lyödään, pastorilta loppuu pian puhti. Mielikuvituksella on rajansa helvetinnäkyjäkin keksiessä.
Itsekin hieman hämmästyin, kuinka hyvä kirja Tesla metsässä oli. Lehtolan edellinen, kolumneista koottu Suomi 100 oli sekin hauska, mutta ei lähellekään samaa tasoa. Oli virkistävää lukea huolella rakennettuja ja hyvin perusteltuja argumentteja tiettyjä asioita vastaan (ja harvoin myös puolesta).
Sinällään on outoa, että suomalaisessa esseistiikassa assosioivampi tyyli on niin yleinen. Kantaisä Antti Nylénin kohdalla on korostettu nähdäkseni suhteettoman paljon tekstien tunnevetoisuutta, kun olisi voitu myös huomioida niiden käsitteellinen ja filosofinen tarkkuus. Tunteet olivat monessa esseessä yksi argumentoinnin muoto, mutta iso osa kokoelmien esseistä oli tyylipuhdasta käsiteanalyysia. Myöhemmillä esseisteillä se on ollut paljon pienemmässä roolissa ja korvautunut juurikin “hakusanan ympärillä” pyörimisellä.
“Kun kirjoittaa vain siitä, mitä vihaa, eikä juuri lainkaan siitä, mitä rakastaa, kirjoittaja alkaa muistuttaa ivansa kohdetta.”
Tuo oli hyvä huomio. Vaikka Lehtola osaa pilkata kaupunkihipstereitä muita paremmin, on aina siitä liikkeelle lähteminen kapeakatseista, samaa Helsinki-keskeisyyttä jota Lehtola on vastustavinaan. Maalaisten suurin hyve tuntuu Lehtolan silmissä olevan se, etteivät he ole helsinkiläisiä. Toki postmoderni satiirikko keskittyy ensisijaisesti typerien asioiden naurunalaiseksi tekemiseen eikä vilpittömiin puolustuspuheenvuoroihin Mäkelän ja Linkolan hengessä. Omien mieltymysten ja arvostusten avoimempi paljastaminen kuitenkin voi terävöittää myös satiiria ja tuoda kirjoittajan ja aiheen lähemmäs. Muuten voi käydä juuri niin kuin Lehtolan kanssa näkyy käyvän, eli tekstit kyllä naurattavat ja pistävät jos niistä löytää itsensä, mutta ei kai kukaan niistä vaikutu niin, että muuttaisi omia elämäntapojaan. Hyvin ivattu, mutta helppo sivuuttaa.