Luen – enkä kai ole ainoa – osin, koska olen lapsena saanut lukemisesta jotain sellaista, jota en ole voinut saada muualta ja koska etsin samaa aikuisena. En tarkoita pakenemista arjesta… tai tarkoitan, mutta… en etsi “toista todellisuutta” vaan mahdollisuutta nauttia todellisuudesta tavalla, jonka vain sanat voivat nostaa esille. Lukeminen on parhaimmillaan ruumiillinen nautinto, voin maata paikallani, minulla on lämmin, pidän kirjaa käsissäni rintakehäni päällä, jotta en näkisi mitään muuta. Sanat vyöryvät silmiini pakottomasti, määräämälläni tahdilla, minulle luontevalla. Lukeminen on turvallisuuden merkki. Välillä katson muualle nähdäkseni hengittääkö muu maailma vielä. Hengittää, ja jokin tuossa hengityksessä nostaa hyvän teoksen arvoa. Kirja on pysähtynyt ja samalla kiihdyttää kaikkea liikettä lukijan ympärillä.  Tässä tarkan havainnoinnin tilassa, myrskyn silmässä, olen äkkiä enemmän läsnä kuin olen saattanut olla moneen päivään – niin kuin saatan olla, kun tunnen lämpöä toista ihmistä kohtaan ja näen hänet uudelleen pitkän tauon jälkeen. Mutta läsnäoloni ei ole pakotettua tai jännittynyttä, se on rentoa ja arvokasta, täynnä iloa, aika kuluu tuolla jossain.