Kirjailija Laura Lindstedt oli huolestunut kirjallisuuden alan kapenemisesta äänikirjoihin liittyvien tyylillisten seikkojen mahdollisesti vaikuttaessa tuleviin kirjailijoihin. Hän kirjoitti aiheesta Hesariin pitkän kolumnin.
Lindstedt oli erityisen huolissaan kokeellisemman proosan paikasta maailmassa. Kertomuksen vaarat -projekti tarinallistuvan (ja siten tyhmentyvän) maailman kritisoijana nosti tekstin esiin Facebook-seinällään. Kommentteja kirvoittivat niin päivitys kuin itse kolumni.
https://www.facebook.com/KertomuksenVaarat/posts/1498333923650284?__xts__[0]=68.ARBNTIAMDcMv1IqeCbuUzV0kbzGWNrk5i2UiIN24w9p0MNJQWxCDABNefujFWJbbsm_Dr7xjqCzBClia_LxVgO3Cp-saZD3DMXL_wgXD3MPoGLHBS_kdZATZ6DzbBE6FrmcqRHxhIErMqvW9lRbL-PDKD3AoKlJKVYc8fRDukcRMn0ZW7HsyKS0x2o3yeR10mi_w8JYcbIjIhTaNGAFbyxDExCUHRuWD-5iGmNK9rEKzcGlquymNisUEz8_QrtaVPQw04eKatT4v9vBOSRuXGM1U9X8v3k-hFkrE62ZzlriU9q4KlPRIjtS7ifgvALHqS8WEu7pXNOrDcYQJwvpMjpf5Ng&__xts__[1]=68.ARCJlLAShxEnDDtFILJWHriYU5TIUXBPJsBHMmK9HkqZVtDj-Fdcrk3XHGEtu65fwk1mLbrnPhr7RReL6pF4tb2aDtmqEF_kQP5qenlqCeyFnFvpn4wjmnXPjeLlRWSnZYHW4hlzQStgRQhDJtpUY5rJpDZYHomAWc9XA6ApzJJ9BZYY6CjrBXk9M5M-lqVMBAak6OHAFZDGaxPBNEZJ6xdPJZfPPQ74ByvarF2mNmz1Sxi1IM8-pxJ2rKXMwf2KW0PhIbJnsCCrbwiRYnQ_xHbvbuXAaB44A2Gb3TKXqobEL_BtTr1LbTmjLP6vIshpcdUDjs0ns9khTftHMzfVny-PUw&__tn__=-R
Lindstedt kirjoittaa lukemisen yhteydessä lukemisesta myös aivotoiminnallisena ilmiönä. Jatkan siitä hieman, koska olen ollut jo pitkään asiasta kiinnostunut. Satuin kirjoittamaan viime vuoden Lumooja-tuplanumeroon 1–2 äänikirjoista ja niiden eroista painettuun kirjallisuuteen. Haastattelin juttuun tuolloin Otavan äänikirjojen tuottajaa Kuisma Eskolaa ja erikoistutkija Johanna Kaakista Turun yliopiston psykologian oppiaineesta.
Vain muutama kuukausi sitten Telegraphin kaltaiset aviisit hehkuttivat maailmalla, kuinka “äänikirjoihin kohdistuva snobismi on tullut päätökseensä”, kun neurotieteilijät kertoivat tarinoiden aktivoivan samoja aivoalueita riippumatta siitä onko kyseessä kuunneltu vai luettu teksti.
Otsikot olivat yksipuolisia. Tutkimusta hiukankin selaamalla selviää, että siinä oli keskitytty semanttisen informaation eli niin sanotun kertomuksen välittömään vaikutukseen. Kuten minulle äänikirja-artikkelia varten tähdennettiin, jos kirjallisuus on kuluttajalleen lähinnä tarinoita, silloin on oikeastaan ihan sama, missä muodossa ne otetaan vastaan.
Mutta Kaakinen vahvisti minulle jotain, minkä tiesin niin kokemuksesta kuin aiheesta kiinnostuneena ennestään: Lukemiseen prosessina liittyy muutakin kuin tarinoita. Jo pidempään on tiedetty, että oppiminen eli tekstin omaksuminen tehokkaasti toimii toisella tavalla. Näissä tapauksissa teksti, ennen kaikkea printattu teksti, on ylivertaista verrattuna kuunteluun.
Tekstiä voi selata ees taas, siitä erottaa nyanssit nopeammin, se sallii helpommin uusintaluvut ja vertailevan havainnoinnin, ja niin edelleen. Erityisesti printissä, sillä käyttöjärjestelmänä paperinen kirja on selailuun ja vertailuun ainakin vielä nopeampi kuin sähkökirja. Kaikki tämä on kuuntelussa vaikeampaa ja oleellisesti hitaampaa: ihmisen silmä on tehokkaampi etsimään ja omaksumaan tekstisisältöjä kuin korva.
Kuten Lindstedt toteaa, vaikeammassa proosassa tämä nyanssitajuinen omaksunta on elinehto, koska teksti ei välttämättä muuten toimi niin kuin kuuluisi. Miten ihmisääni voi matkia esimerkiksi Thomas Bernhardin kirjoitusten pyörremyrskymäistä tekstiseinää? Adaptaatiot ovat hyvin mahdollisia, mutta kyse on tuolloin oleellisesti eri formaatista.
Eli kyse on juuri siitä mitä Lindstedt kirjoittaa heti kolumninsa alussa:
“Kun kirja luetaan äänikirjaksi, tekstin visuaaliset elementit katoavat. Kursiivissa olevan sohvan voi toki lausua hieman eri tavalla, vaikkapa pitämällä pienen taidepaussin sanan edessä. Mutta se ei ole sama asia. Kursiivi ei ole yhtä kuin lyhyt hiljaisuus.”
Ei niin. Silmä jää kursiiviin kiinni, korva ei.
*
Itse vastaanotto on kiinnostava esimerkki luetun ymmärtämisen hallinnasta.
Vaikuttaa nimittäin siltä, että Facebookin kommentoijista osa ei ole lukenut kolumnia loppuun, koska Lindstedt vastaa jo tekstissään mahdollisiin vasta-argumentteihin: Ei, hän ei vastusta äänikirjoja. Ei, hän ei vastusta ääneen lukua. Ei, hän ei morkkaa lukihäiriöisiä tai edusta muutosvastarintaa.
Silti kommenteista löytyy aivan fiksujen ihmisten loukkaantumista lukihäiriöisten puolesta ja tulkintaa, että äänikirjat olisivat Lindstedtin mielestä huonompia kuin muut kirjat, vaikka hän itse asiassa argumentoi, että äänikirjallisuus on eri taiteenlaji. [1]
Osa kommentoijista puuttuu yhteen huomioon milloin kolumnissa ja milloin Kertomuksen vaarojen saatesanoissa mahdollisesti vielä ymmärtäen kirjoitukset väärin – näkemättä Lindstedtin tekstiä kokonaisuutena ja Kertomuksen vaarojen saatesanoja tästä erillisenä.
Sosiaalisen median pikakelauksessa jää huomaamatta, että kaksi kirjoituksen tasoa eivät muodosta yhtenäistä argumentaalista kokonaisuutta, vaan toinen on kommentaari toisesta.
Joku harmistui jopa siitä vihjauksesta Lindstedtin kolumnissa, että äänikirjoja harrastetaan ajankäytön vuoksi samalla, kun tehdään jotain muuta, jolloin myös keskittyminen ei ole parhaimmillaan. Nyreyttä on vaikea ymmärtää, kun ihan tavallisilta ihmisiltä kysyttäessä asia sattuu olemaan näin, kuten seuraavien satunnaisesti poimittujen Reddit-kysymyksen vastauksista näkee:
Kiinnostavaa on, että esimerkiksi tässä tekstini alussa mainitussa neurotieteellisessä tutkimuksessa ei voitu ottaa huomioon printtikirjan ja äänikirjan eroja tässä suhteessa. Neutraali tutkimusympäristö antaa eri vastaukset kuin tutkimus “luonnossa” antaisi.
Huvittavasti kirjailija Lindstedt rakentaa kolmasosan verran tekstistään ääneen kerrottujen tarinoiden puolustusta saadakseen rauhassa esittää oman argumenttinsa. Yritys valuu hukkaan. Vastapuolta ymmärtäviä perusteita saa kirjoittaa vaikka sata sivua, mutta kun lukija poimii tekstistä argumentin, josta ei pidä, hän takertuu siihen väkisin. [2]
On naiivia ajatella, että kirjallisuuden laajentaminen äänikirjoihin ja taideproosan alan kaventaminen eivät olisi yhtaikaa tapahtuvia asioita. Kustantamot ovat bisneksiä. Ne pyrkivät tekemään rahaa. Kaunokirjallinen työ on jäänyt toispuoleiseen asemaan, koska ala ei satunnaisista helpotuksista huolimatta löydä kohtaa, jossa kriisi olisi viimein taittunut. Laskevan myynnin trendi on ollut jatkuva, ja äänikirja paljon myyvänä on luultavasti tulevaisuuden ilmaisumuoto. Kirjailijan huoli on ymmärrettävä.
*
Lopuksi on sanottava, että en syytä yksin kommentoijia eri kerrosten sekoittumisesta yhdeksi kokonaisuudeksi. Kertomuksen vaarat on ihan hieno projekti periaatteen tasolla. Olen silti sitä mieltä, että projektin Facebook-päivitykset ovat kummallisen epäselviä eivätkä tuo tarpeeksi esille olevansa kommentaareja. Usein ne ovat huonosti kappalejaoteltuja ja toisinaan – ironista kyllä – liian pitkiä Facebookin käyttämää pohjaa varten. Luen mielelläni, mutta Baabelin tornin kokoinen tekstimassa Facebookin fontilla on silmieni mielestä kammottava.
Itse kirjoitukset ovat aika usein “mitä tuumailin tänään” -tyylisiä ja sivuhuomioilla ladattuja poimintoja uutisotsikoiden tai netti-ilmiöiden pohjalta kylmää faktaa tiputtelevan tiiviin asiallisuuden sijasta, jota projektilta odottaisi. Nyt postaukset ovat blogimaisia. Toki esimerkiksi kirjoittajien lopussa käyttämät nimikirjaimet kielivät tietystä epävirallisuudesta, mutta ne eivät usein ole tarpeeksi, jotta lukija pystyisi selvästi erottelemaan, kuinka projektin nimissä tehtyyn argumentointiin tulisi suhtautua. Kertomuksellisuuden vastakohdan ei tarvitsisi olla epäselvyys.
[1] Olen kirjailijan kanssa tässä asiassa eri mieltä. Äänikirja on kirjallisuutta samalla tavalla kuin näytelmät ovat kirjallisuutta. Niiden formaatit ovat kuitenkin erilaiset; kirjoitetusta muodostaan huolimatta näytelmän ensisijainen olemassaolon muoto ei ole kirja vaan esitys, sama pätee äänikirjaan.
[2] En kai koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, kuinka kerta toisensa jälkeen ihmiset kokevat tarvetta suojella markkinavoimia piskuista taidetta vastaan. Omasta taiteestaan hurmaantunut kulttuuriväki on minustakin koomista nähtävää, mutta kuluttajaidentiteetin takia pöyristyminen ja kyvyttömyys ymmärtää aivan tavallista taiteenfilosofista argumentointia on aivan yhtä puupäistä, kuin jos vähäteltäisiin esimerkiksi vähemmistöjen kirjoittamaa kirjallisuutta, koska se ei täytä keskimääräisen kuluttajan normeja vaan on rajatulle yleisölle suunnattuna silkkaa elitismiä. Niin kuin elitismissä sopivina annoksina olisi jotain synnillisempää kuin pienimmän yhteisen nimittäjän typeryyksissä, joita televisio, radio ja Internet suoltavat tauotta.