“Kunpa Vesa-Matti Loiri katoaisi”, huomaan ajattelevani, kun Loiri putkahtaa aina tasaisin väliajoin julkisuuteen, niin kuin pyhän hirviön kuuluukin. [1] “Tai edes minä.”
Kyse ei ole “Veskun” ansioista, joita on massiivisesti, vaan ikonisesta statuksesta, jolla lehdet revittelevät kerta toisensa jälkeen. Jos Loiri tekee jotain julkista, se on varmasti otsikoissa.
Osansa on myös sillä, että vaikka pystyn varovaisesti ihailemaan joitain ihmisiä, ihastukseni on alati haurasta. Fanikulttuurit ovat minulle läpeensä vieraita ja jo sana “fani” tuntuu negatiiviselta. “Fanaatikko” ei ole substantiivi, jolla kuvailisin ketään ihmistä, josta pidän.
Joten jos et voi tajuta miksi kirjoitan tämän tekstin ja ihmettelen näitä asioita, voit aina kuitata sen ajattelemalla, ettei minulla ole intohimoja.
Vesa-Matti Loirilta ilmestyi jokin aika sitten nimittäin Jari Tervon kynäilemä elämäkerta, Loiri (2019), ja koko Suomi räjähti. Iltapaskat ovat täynnä otsikoita siitä, kuinka laulajan poika kuoli traagisesti, kärsimys opettaa, elämä opettaa, kunnioittakaamme mestaria. En ihmettele laulajan päätöstä olla antamatta haastatteluja kipeän asian tai minkään muunkaan tiimoilta.
Loirin ylistäminen on niin kaavamaista, ettei se ole edes koomista. Tajuan, että vastikään ilmestyneen elämäkerran jälkeen on tietysti tultava vielä elämäkertaelokuva (dokumentti tuli jo), kuunnelmasarja, Uuno-remakea joku varmasti jo miettii…
*
Vesa-Matti Loiri oli vielä vuosituhannen alussa ihan vain Vesku. Toki koko kansan tuntema ja erityisesti Uuno Turhapurona rakastama Vesku mutta ei puolijumala.
Sitten Johnny Cash teki American Recordsilla sarjan albumeita (Cashin eläessä 1994–2002), jotka myivät. Myivät paljon. Levyissä oli vahva ikääntymisen, eletyn elämän ja myyttisen viisauden aura yhdistettynä moderneihin sovituksiin.
Myyttiä kaupallistettiin kunnolla. Seuraavina vuosina saatiin nauttia niin Tom Jonesin kuin William Shatnerin “kypsistä” levyistä, joissa nämä saivat viimein esittää niitä lauluja, joita olivat aina syntyneet esittämään ja jotka tuottajat olivat heille tosiasiassa käsin poimineet.
Suomessa Vesa-Matti Loirin eteen lykättiin pumaska hänelle tuttuja ja tuntemattomia suomalaisia rock-kappaleita, joista hän sitten valikoi joukon eniten “uutta Veskua” tavoittelevia. Näistä muodostui niin sanottu Lappi-trilogia (2006–08), joka myi kuin leipä.
En halua moittia Veskun Lappi-levyjä, ne ovat ilahduttaneet varmasti monia. Ja ne ovat paremmin tehtyjä kuin kaameat Junnu Vainio -cover-levyt (2003–04), joilla oli jo hiukan yritetty asetella myyttisen vanhan miehen viittaa hartioille, ja joiden kuunteleminen on kuin muistelisi todistamaansa moottoritieonnettomuutta.
*
Jari Tervo on todennut, että Loiri on suomalaisen yhtenäiskulttuurin viimeinen ja kirkkain tähti. Aluksi mietin, että naulan kantaan. Emotionaalisella tasolla Tervo on oikeassa. Silti jokin väitteessä häiritsee minua.
Esimerkiksi suomeksi lauletun musiikin suosiota ja suomalaisten elokuvien katsojalukuja 60-luvulta tähän päivään pohdittuani en ole varma tästä yhtenäiskulttuurin hajoamisesta.
Englanniksi vetäneet kansainvälisyyttä tavoitelleet ja siinä jopa onnistuneet popparit ovat tuotantosoundien ammattimaistuessa joka puolella maailmaa vähin äänin vaihtaneet kielen takaisin suomeen – Paleface, Ville Valo, Anna Abreu… Päinvastaista yrittävä Robin on nykyaikana iso poikkeus. Olemme pikemminkin tehneet jo parin vuosikymmenen ajan jatkuvaa siirtymää kohti kotimaisuutta – jotkut ihmiset poliittisesti nationalismiin asti.
Suomalaiset elokuvantekijät ovat 60-luvulta alkaen vain petranneet katsojaluvuissa tähän päivään asti, erityisesti 80-luvun mahalaskun jälkeen. Elokuvateollisuudella menee hyvin. Iron Skyt sen sijaan ovat tehneet ulkomailla tenän, ja Dome Karukoskea kutsuttiin heti kättelyssä puiseksi Oscarien metsästäjäksi. Prinssi tai prinsessa omassa maassa on vain yksi nousukas muiden joukossa ulkomailla.
Koska kyse ei voi olla taloudesta, yhtenäiskulttuurilla tarkoitetaan ennemmin illuusiota kotimaisesta konsensuksesta – kun vielä kansalaiset eivät päässeet aukomaan päätään Internetiin, mediat olivat harvojen hallussa ja jakolinjat olivat selkeitä.
Tosiasiassa kansalaiset ovat ajatelleet vähän kaikenlaisia ajatuksia jo paljon kauemmin, kuin kolmea tai kahta tv-kanavaa haikailevat suostuvat myöntämään. Toisinajattelijat oli vain ennen helpompi vaientaa, niin hyvässä kuin pahassa.
Tietenkin myös nostalginen ja pohjimmiltaan “vanhaa hyvää aikaa” haikaileva sävy häiritsee minua, vaikka yhtenäiskulttuurin ajatuksella on myös varjopuolensa: umpimielisyys, vaihtoehtojen puute, mustavalkoisuus ja harvainvalta.
Ironisoiden voisi sanoa, että myös Pentti Linkola on pienemmässä mittakaavassa viimeisiä yhtenäiskulttuurin järkäleitä; häntä vihattiin vuosikymmeniä niin oikealta kuin vasemmalta sellaisella antaumuksella, että silkka sinnikkyys on “palkinnut” hänet vanhuuspäivillään – Linkolaa pidetään kasvassa määrin yhtenä kansallisaarteistamme. Sillä tarkoitetaan, että hänestä(kin) voidaan kirjoittaa tuhatmäärin myyvä ja Finlandian voittava elämäkerta.
*
Jossain vaiheessa Vesa-Matti Loiri alkoi itse uskoa omaan erinomaisuuteensa. Niin täytyy tehdä, jos menee Vain elämää -ohjelmaan ja tekee omaelämäkerran. Että voi kävellä kameroiden eteen kuuntelemaan muiden muusikoiden kehuja menemättä täysin paskaksi häpeästä osoittaa raudanlujaa itsevarmuutta tai harhaisuutta.
Lappi-levyjen aikaan Suuri Tulkitsija kiersi rock-festivaalit, vaikka ei pystynyt kävelemään kunnolla sairaalloisen lihavuutensa tai humalatilansa tähden ja totesi vaatimattomasti, ettei tiedä onko legenda, koska sellaisen asian päättää vain aika. Suuruudenhulluuden kirot välttäneen ihmisen vastaus olisi tietenkin “en ole”, mutta onhan se epäilyksen sija hyvä jättää.
Kaikki tämä huipentui kahteen suut auki loksauttavaan ja tahattoman itseparodian kyllästämään teokseen, Loirinuotiolla-nimiseen tv-sarjaan (2014) ja albumiin nimeltä Pyhät tekstit (2016).
Muistatteko Loirinuotiolla-sarjan? Sen ainoa idea oli, että Vesa-Matti Loiri on niin juurevan aito jätkä, että kansakunnan kerma – jopa ne, joilla ei ole tarvetta promota mitään ja jotka eivät normaalisti koskaan suostuisi tulemaan vieraiksi viihdeohjelmiin – ilmestyivät Lapissa sijaitsevalle mökille pelkästään Veskun itsensä vuoksi vanhan shamaanin haastateltaviksi. Lähes kaikki vieraat olivat tietysti miehiä. Sarjan ensimmäisessä jaksossa olivat vieraina tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Jari Litmanen.
Sarjan suurin ja hämmentävin ansio oli siinä, että siinä ei pysytty kovin hyvin käsikirjoituksessa ja siksi se oli parhaimmillaan campia. Niin vieraat kuin isäntä eivät oikein tienneet, että kenen persettä ohjelman konseptissa oli ensisijaisesti tarkoitus nuolla, joten varmuuden vuoksi lipitys oli molemminpuolista ja jatkuvaa naurettavuuksiin asti. (Vain elämää -ohjelmassa on erilliset päivät tällaisten välttämiseksi.)
Vesku ei osannut joviaaliudestaan huolimatta haastatella vieraitaan lainkaan ja erityisesti Teemu Selänteen ja Ville Haapasalon yhteinen jakso (tarkoitus luullakseni jokin “miehemme lännessä ja idässä” -tyylinen teema) on uskomatonta seurattavaa. Haapasalo laskettelee umpikännissä myötähäpeää herättävää luikuria, jota edes Vesku ei usko, ja lopussa kuultava Selänteen karaokebaarisuoritus kuulostaa kastroidulta menninkäiseltä. [2]
Ja sitten on Pyhät tekstit, laulajan testamentti, jossa tylsästi tuotetun muniinpuhaltelun päällä Loiri tulkitsee katkelmia maailman tärkeimmistä hengellisistä teksteistä Kuun valon sutrasta Vuorisaarnan katkelmiin. Tämä on loppuhuipennus, jota ei voisi sijoittaa esimerkiksi elokuvalliseen satiiriin, koska sitä pidettäisiin liian osoittelevana vittuiluna päähenkilön omahyväisyydestä.
Loiri kertoi Pyhien tekstien jäävän luultavasti hänen viimeiseksi albumikseen. Levy päättyy Kalevalasta irrotettuun Väinämöisen lähtöön. Allegoria on ilmiselvä. Kirjoitan tämän ihmisenä, joka on valinnut taiteilijanimekseen A. Vipunen: vaatii hivenen kiveksiä rinnastaa itsensä aivan uransa viimeiseksi väittämällään taiteellisella tuotoksella kansakuntamme suurimpaan myyttiseen hahmoon. [3]
*
Ehkä kysymys Loirin ja kaikkien muidenkin pyhien hirviöiden kohdalla on se, jota kaikki joskus ajattelevat mutta jonka haluavat sivuuttaa: miksi ihmiset eivät naura palvonnan kohteille avoimesti?
Kun näkee myytin keinotekoisen syntymän ja ettei kukaan muu näe siinä mitään koomista, alkaa miettiä laajemmin julkista keskustelua ja sen yhteiskunnallisia painotuksia.
Muistan vielä ajan, jolloin Loirin Leino-tulkintojakin iso osa kansasta vihasi ja piti ylitulkinnallisena joikuiluna ja moni pitää luultavasti vieläkin. En ole samaa mieltä ensimmäisen levyn kohdalla, mutta voin hyvin ymmärtää näkemyksen seuraavien tapauksessa ja vielä enemmän Loirin myöhäisuran levyjen kohdalla.
Nyt edes tämä näkemys on julkisessa elämässä ääneenlausumaton. Lukemani kriittinenkin huomio elämäkerrasta keskittyy Loirin kirjan naiskuvaan eikä siihen perusasiaan, että tällainen mediasirkus yhden ihmisen ympärillä on poikkeuksetta groteski.
Jopa jossain määrin arvostamani Tuomas Karemo kirjoitti artikkelin, joka ei ilmeisesti ollut parodiaa ja jossa hän hoki hokemasta päästyään, otsikkoa myöten, että voitteko uskoa, Vesku kertoi elämäkerrassa, että liukastui kerran omaan spermaansa, että ihan spermaan liukastui, voitteko kuvitella, Vesku, ihan itse, liukastui spermaan, niin teki, spermaan liukastui, Loiri, Vesku Loiri, spermassa liukasteli Vesku menemään niin kuin spermaan liukastuva Vesku nyt voi, Loiri siis, Veskuista Veskuin, spermaanliukastelija-Vesku, kertoo paljon avoimuudesta, kaivatusta julkkiskulttuurista, että Vesku kertoi liukastuneensa spermaan, kolautti päänsä spermaan liukastuttuaan, USKOMATONTA, SPERMAAN, niin kuin kyseessä olisi tapahtuma, joka olisi kirjallisena saavutuksena verrannollinen William S. Burroughsin Punaisen yön kaupunkeihin (1981), jonka painajaisissa spermaan liukastelee kokonainen sairaalallinen ihmisiä.
[1] Viittaan ranskalaiseen fraasiin monstre sacré, jolla tarkoitetaan niin suurta julkkista, että tämän typeryyksiä katsotaan sormien lävitse.
[2] Kirjoitin vuosia sitten: “Jos Kari Tapio eläisi, tämä olisi hänelle tehty ohjelma. Koska Kari Tapio ei elä, on Loirin vuoro.” Kari Tapiosta on juuri ilmestynyt elämäkertaelokuva, Loirilta ilmestyi elämäkerta. Näin nämä rattaat naksahtelevat.
[3] Ennen syyttävän sormen soosoota muistutan, että Antero Vipunen on nimenomaan performanssinimi ja mahtisanoistaan huolimatta Kalevalan ehkä tunnetuin epäluoma, hirviö.