PS – merkintöjä suruvuodelta

Pentti Saarikosken (1937–83) kuolemasta on tullut kuluneeksi tänään 36 vuotta. En ollut ajatellut häntä vuosiin ennen kuin luin jokin aika sitten hänen viimeisen vaimonsa Mia Bernerin (1923–2009) kirjan PS – merkintöjä suruvuodelta (1986).

Saarikoski on minulle merkittävin yksittäinen suomalainen kirjailija. En usko, että olisin koskaan alkanut kirjoittaa tosissani ilman hänen vaikutustaan. Asia vain on näin. Kyse on ajoituksista, oikeista hetkistä, ja inspiraatiosta.

Uskon, että hän on tässä mielessä ylittämätön myös monille muille kirjoittajan uraan käyneille, vaikka aistin, että tästä kiitollisuudenvelasta ja Saarikoskesta yleensä on olemassa jonkinlainen vaitiolovelvollisuus.

Se on jotenkin noloa.

Saarikoskesta tuntuu olevan sanottu kaikki, hänet on ehkä jo luokiteltu muinaisjäänteeksi, kaikki ovat lukeneet “Penaa” ja Penasta on puhuttu jo tarpeeksi, joten Penasta voidaan jättää jo puhumatta. Katseet suunnattakoon muualle. Eikä nuorempaa polvea tietysti edes kiinnosta.

*

PS on kirja Saarikosken elämästä mutta myös matkasta kohti kuolemaa, jonka hän aiheuttaa itselleen. Kun Saarikoski lopulta menehtyy, se on samanaikaisesti alkoholismilla itsensä tappaneen, riutuneen miehen viimeinen pihahdus ja sodanjälkeisen suomen merkittävimmän lyyrikon lähtö.

Merkittävimmällä en tarkoita välttämättä parasta. Saarikosken tuotantoon kuului monia sellaisia teoksia, joita on nykyään lähinnä vaivaannuttavaa lukea, selviä välitöitä, huonoja käännöksiä jotka on tehty rahapulassa…

Kuvioon kuuluu, että osa näistä välitöistä on vuosien mittaan muuttunut mielessäni sympaattisiksi ja osa raivostuttaviksi. Muutaman vuoden välein ne ovat vaihdelleet paikkoja.

Ja sitten on Tiarnia-sarja (1977–83), joka oli vavahduttavan suvereeni, kun luin sen ensimmäisen kerran, ja on järisyttävä nyt, edelleen, ja kun vanhenen ja vuosi vuodelta lähestyn Saarikosken ikää hänen tätä sarjaa aloittaessaan alan ymmärtää sitä aina vain paremmin.

*

Huomaan PS:a lukiessani arvostavani Mia Bernerin kirjallista otetta. Se on fragmentaarinen, ei sentään aivan kollaasimainen, mutta olennaisen löytävä. Hän kirjoittaa Saarikoskesta konstailematta, niin kuin asia on. Pentti on depressoitunut, viinassa pilalle liuotettu, itsekäs ja vaikea, usein suoranainen paskiainen.

Mutta samalla kirjoittajalle niin rakas. Saarikoskessa on herkkyyttä, jonka Berner tuo esiin: Mies on epäkäytännöllinen mutta oivaltava. Hän puhuu kauniisti, on huomaavainen, intohimoinen ja rakastava omalla kömpelöllä tavallaan, vaikka toisinaan myös kauhea mäntti.

Huomaan ajattelevani, kuinka Saarikoski on siis vain ihminen, inhimillinen, mutta sellaisella tavalla, joka olisi tätä nykyä sosiaalisesti halveksuttavampaa. Hänen heikkoutensa ja virheensä ovat sellaisia, joista kirjoitetaan nykyään täysin tuomittavana, toksisena maskuliinisuutena, jota kenenkään ei tarvitsisi sietää. Mikään rakkaus ei olisi tällaisen ihmisen kestämisen arvoinen.

Ja sanottiin näin varmasti jo tuolloin. Berner ei tälle lotkauta korvaansa. Hän ja Saarikoski rakastavat toisiaan parisuhteen vittumaisista puolista huolimatta. Se merkitsee kaikkea, eikä Berner pidä itseään runoilijan äitinä vaan nimenomaan vaimona – ja omana ihmisenään. Hän myös sanoo, ettei halua antaa kuvaa, että nuorten runoilijoiden tulisi ryhtyä alkoholisteiksi voidakseen olla “uusia Saarikoskia”, päinvastoin.

Vaikka runoilija pysyy omaehtoisen jääräpäisenä loppuun asti, Ruotsissa asunut norjalainen Berner saa hänestä hiottua pois karkeita, rumentavia ja kovin suomalaisia särmiä, kuten tavan vuoksi ilmenevää homofobisuutta.

Yksityiselämässään Saarikoski on joissain asioissa hyvin naiivi, hänessä on viattomuutta, joka olisi voinut päästä esiin paremmin ja terveemmin vuosikymmeninä, jotka eivät määritelleet miehen roolia niin tiukasti.

*

Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole kirjailijan hankaluus, ja se on hyväkin, sillä Tuula-Liina Varis on kirjoittanut tästä puolesta ansiokkaasti omassa muistelmateoksessaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Ehkä siis on hyvä kuulla myös kauniista ja luovasta, vastapainona, ja muodostaa kokonaiskuva siitä.

Se mitä menneisyyden hahmoissa arvostetaan riippuu ajasta. Yksilökeskeisenä aikana ihmiset arvotetaan heidän yksityiselämänsä mukaan. Suuretkaan oivallusta ja mielihyvää tuottavat saavutukset eivät merkitse juuri mitään, jos tyyppi on yksityiselämässään kusipää. Jotkut tuskittelevat täysin vakavissaan, etteivät voi nauttia hienoista taideteoksista, jos niiden tekijät tiedetään inhottaviksi ihmisiksi, jopa boikotoivat näitä taiteilijoita suojellakseen omaa herkkää moraaliaan.

Sanavalinnoistani voi päätellä mitä mieltä tästä olen.

Ennen sitten vaakakuppi oli liiaksi toiseen suuntaan kallellaan, ihminen sai olla vaikka millainen pyhä hirviö ja toisia kyykyttävä Jouko Turkka kerran taiteellisen nerouden viitan saatuaan. Vastuussa ei tarvinnut olla mistään, vastenmielisyys pistettiin suurten luonteiden väistämättömien varjopuolten piikkiin, vaikka ylilyönnit olisivat kuinka rajuja. Toki tätä tapahtuu vielä nykyäänkin, mutta siihen ehkä tartutaan hanakammin.

Alan ymmärtää vuosi vuodelta paremmin, miksi Witold Gombrowicz kuulutti modernin ajan haasteeksi yksilöllisen ihmisen löytämisen. Tapa jolla puhumme toisista ihmistä osoittaa kerta toisensa perään, ettemme näe juuri yksilöä, näemme vain semioottisia merkkejä, usein sellaisia kuin olemme valmiiksi halukkaita näkemään. Puhumme teoista mutta käyttämissämme sanoissa tekijä ja teot ja jopa suhtautumisemme tekoihin ovat sama asia.

*

Kun Saarikoski kertoo kirjoitettujen sanojen itsensä riittävän olemassaolonsa perusteeksi, vastaus eräältä nuorelta on pettynyt: ai sä teet vaan jotain sanaleikkejä. Runoilija jysäyttää nyrkin pöytään ja karjaisee: “Ei tämä ole mikään pöytäleikki!”

*

Saarikoski selvästi ymmärtää oman paikkansa runouden jatkumossa. Teoksessa on paljon puhetta kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet runoilijan ilmaisuun, ihmisiä joiden työtä hän ihailee: James Joyce, William Carlos Williams, Ezra Pound, Walt Whitman… Osa heistä hengenheimolaisia, osa muuten vain mielihyvää tuottaneita. Eeva-Liisa Mannerista ja Paavo Haavikosta Saarikoski puhui kunnioittaen. P. Mustapään merkitystä runoilijan ilmaisulle Berner alleviivaa hanakasti.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että en juurikaan näe nykykirjailijoiden avointa puhetta omista vaikutteistaan. Enkö näe sitä enää omalta sokeudeltani vai onko se oikeasti vähentynyt?

Siis lehtijutuissa, tiedän että yksityisesti kirjailijat intoilevat muista kirjailijoista tavattomasti.

Itsestä syntyvään nerouteen en usko lainkaan, vaan Flaubertin ja Saramagon ohjeisiin lukea jatkuvasti. En tunne ainuttakaan aidosti hyvää kirjoittajaa, joka ei olisi myös kova lukemaan – joka ei arvostaisi joitain toisia sanankäyttäjiä ylitse muiden.

Pidän oikeastaan sietämättömänä ihmistä, joka arvostaa omaa kirjoittamistaan muiden kirjoittajien ylitse, ehkä juuri siksi, koska olen ensisijaisesti lukija enkä kirjoittaja. Samoin ajattelen, että kirjallisuus, jota ei tajuta kytkeä kirjallisuuden perinteeseen, on valmiiksi pystyyn kuollutta. Se luulee tai ainakin esittää keksivänsä jotain, on omahyväistä.

Itsetietoisuus voi olla vastaisku mytologisoidulle kirjailijakuvalle, josta yksi esimerkki Saarikoskikin on, vieläpä vanha valkoinen mies ja iso, radikaali julkinen persoona, kirosanoja toisensa perään. Postmodernissa ajassa jatkumot kirjoitetaan uudestaan tai niitä ei tunnusteta ollenkaan.

Pentti Saarikoski ei tosiaan ollut vaatimaton, mutta jos hän jotain osasi, keskittyessään, se oli kirjoittaa, ja hän osasi kirjoittaa, koska tiesi paikkansa kirjallisuuden jatkumossa. Tunne siitä PS:a lukiessa on vahva.

*

Huomaan kirjan lopetettuani, että en ole päässyt Saarikoskesta eroon, vaikka minusta pitkän aikaa tuntui, että niin pitäisi tehdä. Palaan hänen teoksiinsa edelleen, vaikka harvemmin. Tiarnia-sarja on työpöydälläni jälleen.

Ajan mittaan melkein kaikki muut nuoruuteni taiteelliset innoittajani ovat menettäneet merkityksensä, kiitos myös nostalgialle vastaisen luonteeni. Vain vahvimmat ovat jääneet. Asiaan voi vaikuttaa, että tajusin mitä kirjoittaminen minulle merkitsee vain vajaat viisi tai kuusi vuotta sitten, ja jollain tavalla opettelen kirjoittamaan edelleen. Saarikoski puhuttelee kuitenkin yhä.