Musiikki on kieli, joka ylittää puhutun kielen rajat.
Tähän romanttiseen toteamaan törmää musiikkikritiikissä tämän tästä. Se on ajatuksena ymmärrettävä. Musiikki perustuu melodioihin, rytmiin, tunteisiin, joiden voisi kuvitella olevan kenen tahansa ymmärrettävissä, eihän musiikissa puhtaimmillaan ole kyse sanoista.
Valitettavasti musiikki ei ole helposti perusteltavissa yhdeksi yhtenäiseksi kieleksi. Pikemminkin musiikissa, niin kuin puheessa tai kirjoitetussa sanassa, on monta kieltä.
Sille on olemassa yhtenäisiä merkintäjärjestelmiä, joita käytetään laajalti, niin kuin latinalaiset aakkoset ovat levinneet laajalle länsimaissa kirjallisuuden ilmaisuvälineinä. Ei silti ole epäilystä, etteivätkö nämä aakkoset kuvailisi useita eri kieliä ja toisaalta toimisi toisten vastaavien merkintäjärjestelmien tulkintavälineinä, niiden ei-identtisinä vastaavuuksina.
Esimerkki musiikin kielistä ovat viritysjärjestelmät, jotka ovat olemassa erilaisina matemaattisina tulkintoina ytimeltään samasta asiasta: musiikillisesta äänestä. Tasaviritys on yleisin läntisessä musiikissa käytössä olevista järjestelmistä. Siinä yhdessä oktaavissa on 12 yhtä suurta sävelaskelta. Sen käyttö on perusteltu standardi, mutta se ei ole ainoa tapa tulkita musiikkia, sillä se ei tavoita kaikkia sävelsuhteita.
Esimerkiksi mikrotonaalisissa virityksissä on enemmän sävelaskeleita kuin tasavirityksessä. Länsimaisessa musiikissa näiden suomia mahdollisuuksia ovat tutkineet muun muassa Harry Partch, Terry Riley ja Giacinto Scelsi.
Mikrotonaalisuudesta voidaan puhua erityisesti erilaisten aasialaisten (huomattavimmin intialaisten) ja afrikkalaisten musiikkilajien tapauksessa. Nämä poikkeavat sävelasteikot tekevät monista muiden kulttuureiden musiikkityyleistä länsimaiselle kuulijalle vieraita, tottumattomalle jopa raivostuttavan, väärän kuuloisia.
Kun sanotaan musiikin olevan kaikille yhteinen kieli, tarkoitetaan yleensä omalle korvalle tuttua musiikkia – erityisesti länsimaista populaarimusiikkia, joka on levinnyt myös moniin muihin maihin helpon kuunneltavan standardiksi. Ei tarvitse olla dramaattinen ymmärtääkseen, että musiikki on kaikille yhteinen kieli vain, jos uskoo musiikin – tai ainakin oikean musiikin – olevan läntinen ilmiö.
Toisaalta, jos ei puhuta sävelasteikosta, epätavallisista tahtilajeista tai muusta kaltaiselleni maallikolle teknisestä sisällöstä, voidaan puhua tunteesta, joka erilaisiin musiikinlajeihin yhdistyy. Erilaiset länsimaiset populaarimusiikin genret osoittavat, että musiikki ei ole aukottomasti yhtenäinen puhutteleva kieli. Jotkut inhoavat hip hopia, rockia tai countrya niiden imagon lisäksi myös sen vuoksi, miltä ne kuulostavat.
Eikä tarvitse mennä edes kulttuurista toiseen, kun eroja näkyy. Baby boomereiden ja heidän lastensa voi olla vaikeaa hyväksyä, että nykyisille nuorille kitaravetoinen ja tuotantosoundeiltaan pehmeä bändimusiikki on vierasta verrattuna elektroniseen, tarkasti tuotettuun pop- ja hip hop -musiikkiin.
Erilainen musiikki on siedettävää vain sellaiselle, joka on muutenkin avoin erilaisuudelle, aivan kuin saksaa ei automaattisesti pidä sotaisana kielenä ja ranskaa romanttisena lepertelynä, jos sivistys yltää pidemmälle kuin maailmansotiin, edes Goetheen tai Ranskan vallankumouksiin asti.
Pessimistiksi en silti tunnustaudu, vaikka tähän kaikille yhteiseen kieleen en usko. Kieli, on se musiikillinen tai ei, kaataa aina toisen kielen raja-aitoja olemalla vain oma itsensä. Yksilö kykenee kohtaamaan ja myös opettelemaan itselleen uuden kielen ja pääsemään sitä kautta kulttuuriin sisään. Tämä pätee myös musiikkiin.