Katsoin jälleen Elävästä arkistosta tämän puolentoista tunnin ohjelman, jossa kriitikot ja taiteilijat keskustelevat kritiikin merkityksestä.
Keskustelun vetäjänä on Jörn Donner. Paikalla ovat Ere Kokkonen, Laura Voutilainen, Mikael Fränti, Tapani Länsiö, Alpo Suhonen, Suvi Ahola, Marjatta Tapiola, Kaisu Mikkola, Markku Eskelinen, Einojuhani Rautavaara… Vieraita on parisenkymmentä.
Sanan “keskustelu” ympärille voi sijoittaa vielä ylimääräiset 10 lainausmerkkiä, koska painopiste on huutamisessa. Ohjelma on paras mahdollinen vastalause harhaisille kuvitelmille, joiden mukaan ennen sivistys hallitsi julkisia ulostuloja ja sosiaalinen media on pilannut kaiken.
Ihmisen muisti on lyhyt. Osin käsitys suomalaisen yhteiskunnan häijyyntymisestä johtuu siitä, ettei julkista keskustelua enää käydä näin rajusti. Kansalaisten itsensä täytyy hoitaa se puoli, eikä ainoa turhautumien purkuväline ole enää Veikko Ennalan kirjepalsta.
Tarkoitus olisi luultavasti puhua kritiikin ja taiteen välisestä suhteesta, mutta ohjelma lähtee Donnerin käsistä ensimmäisen viiden minuutin aikana. Kaikki alkavat puhua keskenään kuuntelematta toisiaan, puheenvuorot saadaan huutamalla kovempaa kuin muut.
Yleiset kulttuurin ja humanismin merkitykseen vetoavat puhujat lytätään täysin, huonot kiilataan surutta ulos. Välillä hiljennytään kuuntelemaan mutta ei koskaan järkeä. Moodi on avoin vittuilu, turhautuminen ja vaivoin pidätelty raivo.
Niin hyvin kehää kierretään, että ohjelman lopuksi Donner toteaa katsojien luultavasti vaihtaneen kanavaa ja kaiken menneen päin persettä. Kehtaan olla eri mieltä: näin huikeaa tv-viihdettä kulttuurista ei enää tehdä eikä edes voitaisi.
Tämä on siis kulttuuripöhinää Ison-Britannian tai Ranskan malliin. Eurooppalaisten esikuvien jälkeen olemme siirtyneet yhdysvaltalaiseen kommunikaatioon, jossa vahva taiteen kentän sisäistä konsensusta rikkova näkemys esimerkiksi esteettisistä pyrkimyksistä tai kiinnostavasta sisällöstä on ajatuksena vieras.
En pidä poliittisella korrektiudella lätkimisestä, mutta sanapari hiipii mieleeni väistämättä.
Se kielii laajemmasta ongelmasta; kärkevyyttä harjoittavat enää sivistymättömiksi oletetut. Näin ei tulisi olla.
*
Mikään edellä kirjoittamani ei tarkoita, että ohjelmassa olisi sisällöllisesti hyvää keskustelua kritiikistä. Suurimmaksi osaksi ei ole. Paikalla on ihmisiä, jotka ovat ajattelun sijasta kiinnostuneempia möykkäämisestä, eivätkä häpeä sitä lainkaan.
Osa puhujista on näkemyksellisiä, toisaalta osa erityisesti vanhemmista herroista laukoo täyslaidalliselta mielipiteitä, jotka herättävät myötähäpeää ja kysymyksiä taidekeskustelun yleisestä mielekkyydestä.
Iso osa keskustelijoista ei tajua, kuinka ikävystyttäviä ja huonoja puhumaan ovat.
Ohjelma on siis vertaansa vailla. Se riisuu titteleitä ja on oiva nettikeskustelusimulaattori kauan edellä aikaansa.
Melkein tällaista kaipaa. Metelöivät riitapukarit olisi tällöin suljettu yhteen laatikkoon, jota kansa voi äimistyneenä katsoa.
Tällaista kunnon huutoa Yleltä joka lauantai saunavuoron jälkeen puolentoista tunnin ajan, niin kyllä Suomessa löydettäisiin pian yhtenäiskulttuuri uudestaan…
*
Leikki sikseen. Aikansa kutakin, kritiikin portinvartijan rooli on tullut poistuakseen. Jopa 30 tai 40 vuotta samassa virassa olleet kriitikot ovat leipiintyneitä ja usein näkemyksiltään köyhiä.
Eikä maailmassa taida löytyä ketään niin hullua, että haluaisi heidän tilalleen. Useimmat kritiikkiä kirjoittavat ihmiset ovat persoonattomia senttareita.
Jos olisin kirjailija, lukisin mitä teoksestani on kirjoitettu seuraamissani blogeissa, koska ne pakottaisivat minut kohtaamaan kirjoitusteni vaikutuksen yleisössä. Lehdille antaisin vähemmän arvoa.
Kehitys kehittyy, mutta en mielelläni haluaisi luottaa vain blogeihin. Silti minusta tuntuu vainoharhaisesti siltä, että kirjoitan itsekin keskimäärin kriittisemmin taiteesta ja ilmiöistä kuin useimmat suomalaiset kulttuurinaamat, eikä se ole vaatinut tosiaankaan paljoa. Olen myös huomattavan helläkätinen, voisin kirjoittaa paljon pahemminkin.
Edelliset eivät ole hyviä merkkejä. Minua rajummin saisi, voisi ja pitäisi sanoa jo taidekentän tyylillisen monotonian estämiseksi.