Olen päättänyt heittää salaisen aseeni tantereeseen kaikkien näkyville. Yksi olennaisista kulttuurista kirjoittavan ihmisen jipoista on jättää mainitsematta, missä tarkalleen seisoo taiteellisesti. Mitä rakastaa, mitä ei.
Epämääräisyys antaa mahdollisuuden hyökätä yllättäviltä tuntuvista kulmista. Toisin sanoen lukijaa on helpompi säväyttää. Omia inhokkeja ja tykkäämisiä on parempi ripotella sinne tänne, kirjoitukset tuntuvat silloin raikkaammilta ja niin edelleen…
Olen varma, että moni muukin kirjoittaja, esseisti, prosaisti, on tehnyt samoin kuin minä. Takana on pelko sanotun tyhjenemisestä. Nyt tiedämme, mitä mieltä kirjoittaja on, ei ole enää syitä lukea.
Suurin pelko on, ettei lukija ota enää kirjoittajaa vakavasti, vaikka näin lyhytpinnaisista ja lukutaidottomista lukijoista olisi vain siunaus päästä eroon.
Yliarvostuksesta puhuminen määrittää rajalinjat vielä normaalia inhoa enemmän.
Kiinnostavimpia tällaisissa listoissa ovat tyypilliset vastareaktiot, joista olen saanut esimakua Internetin keskustelupalstoilla jo vuodesta 2002:
1. Etkö sinä tiedä mitään elokuvahistoriasta? 2. Uskottavuus meni nyt. 3. Minun käy sinua sääliksi. 4. Kiinnostaa niin vähän, että kerroin nyt ääneen, ettei kiinnosta. 5. Oikeasti tykkäät näistä, teeskentelet vain. 6. Haista vittu.
Minua ei kiinnosta, onko ohjaaja vaikuttanut tulevien sukupolvien elokuvantekoon. Kyse on Suurista eli kanonisoiduista elokuvaohjaajista, joiden työt ovat lähes kauttaaltaan minulle pettymyksiä, masentavia ideologisesti ja esteettisesti. Jotkut heistä ovat voineet tehdä mestariteoksen tai pari, mutta ura on kokonaisuutena turruttavaa keskitasoa ja välttelen heidän teoksiensa katsomista.
Kyse ei ole huonoista elokuvaohjaajista. Useampi heistä on tehnyt minua viihdyttäneitä elokuvia. Mutta ei tarpeeksi! Mainitsen tämän erikseen korostaakseni asetelman julmuutta; kuka tahansa voi tehdä taidetta vuosikymmenestä toiseen, vaikka uran huippukohta olisi saavutettu ensimmäisten vuosien aikana. Taidemaailma olisi kauniimpi, jos suurille neroille kerrottaisiin jonain väärän kuninkaan päivänä, että kannattaisi lopettaa tai edes vetää henkeä.
Joukossa ovat egotrippailijat, jotka ovat saaneet liian paljon liian varhain, elokuvahistoriallisista syistä arvostetut tekijät, joiden teokset aiheuttavat minussa pääasiassa haukotuksia ja muuten kulahtaneina pitämäni auteurit, jotka ovat jääneet parin teoksen avulla historiaan ja tehneet koko liudan paskaa kokeillakseen, kuinka paljon sitä pitää yhteen vaakakuppiin laittaa, jotta se kallistuu matalammalle kuin toiseen kuppiin laitetut kultaharkot.
Toisena päivänä lista näyttäisi toisenlaiselta, sillä sille oli paljon tunkua. Nyt se näyttää tältä:
10. Wong Kar-Wai
9. Woody Allen
8. Christopher Nolan
7. Sofia Coppola
6. Michelangelo Antonioni
5. John Hughes
4. John Ford
3. Preston Sturges
2. François Truffaut
1. Sergei Eisenstein