No Matter How I Look At It, It’s You Guys’ Fault I’m Not Popular! (fanien keskuudessa lyhennettynä Watamote) on Nico Tanigawan vuodesta 2011 ilmestynyt shônen-manga.
Nico Tanigawan nimeen kätkeytyy kaksi nimetöntä taiteilijaa, miespuolinen käsikirjoittaja ja naispuolinen piirtäjä.
Minua viehättää slice of life -tyylinen manga, joka välttää genren romanttisimmat käänteet. Klassinen esimerkki tästä on Azumanga Daioh, joka on Watamoten selvä esikuva.
Keskushahmojen kukkaan puhkeava mielenkiinto vastakkaista tai samaa sukupuolta kohtaan on mukana, mutta Watamoten keskiössä on ystävyys.
Manga alkaa komediallisena. Tomoko Kuroki on lukion ensimmäisellä luokalla ja yksinäinen. Hän on todellinen nolojen tilanteiden nainen, joka nielee ylpeytensä kerta toisensa jälkeen.
Ongelmiin Tomokon vievät sosiaalinen osaamattomuus, mukaan lukien omituinen huumorintaju, ja itse aiheutettu marginalisoituminen.
Hänen huonoin puolensa on aina pahimman olettaminen muista ihmisistä. Hän on myös pakkomielteisen kiinnostunut seksistä ja viettää päivänsä videopelaten.
Watamote on shônenia, nuorten poikien mangaa, joten siinä on paikoin outoja käsityksiä tyttöjen, tai kenen tahansa, seksuaalisuudesta. Kullihuumoria viljellään välillä huvittavasti, välillä rasittavasti. Tämän heikkous on sarjakuvan edetessä onneksi yhä helpompi sivuuttaa.
Tomokoa ei koulukiusata, mutta hän on näkymätön lapsi, joka kuvittelee muiden ihmisten ajatukset moninverroin ahdistavammiksi kuin ne ovat. Hänellä on yksi ainoa ystävä, Yû, joka käy toista lukiota.
Sarjakuvan alku on sameissa vesissä uivaa cringe-huumoria ja ahdistavien sosiaalisten tilanteiden tulitusta, jossa änkyttävä ja mumiseva Tomoko-parka taistelee tiensä lävitse lukion ensimmäisen luokan.
Hän haluaa epätoivoisesti olla suositumpi valehdellen (huonosti) peittääkseen sen, mitä pitää itsessään säälittävänä. Jopa hänen vuotta nuorempi pikkuveljensä, Tomoki, ja juuri yläasteelle päässyt nuorempi serkkunsa, Kii, pitävät häntä epäonnistujana.
Sarjakuva kasvaa todella hitaasti. Ensimmäisten osien aikana mietin, tapahtuuko teoksessa minkäänlaista kehitystä. Tomokon ahdistusta käydään lävitse pikkutarkasti.
Voitot tulevat ensin vaivihkaa, sitten kasautuvat ryminällä. Lukijoiden kasvaessa teemoista tulee yhä vakavampia. Yksinäiselle ilmestyy ensin yksi kaveri, sitten toinen. Lopulta sarjassa on muutaman keskushahmon sijasta kokonainen ystävien joukko, joiden väliset ihmissuhteet nousevat sarjan keskiöön.
Tomoko huomaa olevansa haluttua seuraa. Sosiaalinen elämä räjähtää, jokaiselle on yritettävä olla mieliksi, mikä on tunteiden ristiaallokossa kamppailevien kavereiden kanssa hankalaa.
Tomokosta aletaan pitää eri syistä. Introvertti Yuri Tamura näkee Tomokossa sielunsisaren ja on mustasukkainen. Hina Nemoto ottaa Tomokon kilpailijakseen ja esikuvakseen yrittäessään uskaltaa olla enemmän oma itsensä. Emiri Uchi on ihastunut Tomokoon.
Navanalusvitsit vähenevät, Tomoko aikuistuu ja väsyy vanhoihin juttuihin, alkaa pukeutua toisin, lakkaa epäröimästä sanojaan, alkaa kiinnittää huomiota elämän hyviin asioihin, käy ulkona kavereiden kanssa, sanoo julkisesti ääneen haluavansa poikaystävän. Elämä etenee, pian tytöillä on edessään yliopisto.
Sarjakuvan edessä oleva päätös on luultavasti Tomokon pääsy haluamaansa yliopistoon. Tämä on aikuistumisen merkki, johon myös Azumanga Daioh päättyy. Hahmot ovat ehtineet hankkia koulu- ja kesämuistoja, joita helliä, kun elämä muuttuu arjeksi. Lukija voi itkeä heidän kanssaan hymyn lävitse. Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta, ja niin edelleen.
Japanilaisten nuorisotarinoiden viehätys ei ehkä sosiaalisen median ja jatkuvan tavoitettavuuden aikoina välity. Ohikiitävyyden kauneus on kertomusten ydinmehua.
Nuoruus tulee osin vietettyä seurassa, jota kaipaa siksi, ettei syytä yhteydenpitoon ole. Tärkeiltä tuntuneiden, hiljaa haipuneiden ihmissuhteiden katoaminen muistuttaa kuolevaisuudesta.
Jostain syystä tämä on minun eskapismiani. Japanilaiset koulunuorisotarinat herkistävät minut silloinkin, kun niissä on kyse ilonpidosta.
Länsimaissa ohimenevyyttä ei korosteta, nuoruustarinoissa on mukana lupaus tulevasta. En koe sen olevan samastuttavaa. Aikuisena ymmärtää, ettei mitään lupausta ole koskaan ollut, vain tapahtumien sarja, ja kouluaikakin on ollut masinoitu siinä missä loppuelämän muut yhteiskunnalliset kokonaisuudet töistä kulttuurin sanelemaan vapaa-aikaan. Suurimman vapauden nuoruudessa on tuonut vastuuttomuus, jonka lain suojelu on sallinut, ja tämän vastuuttomuuden salliva ehdoton ystävyys, joka on etsintäretkeä.
Toivon, ettei sarja suinkaan pääty valmistumiseen, vaan tekijöillä olisi kanttia syventää Tomokon seikkailut yliopistomaailmaan ja kohti työpaikkaa samalla, kun tyttöjen välinen ystävyys kestää tai ei kestä vuosien saatossa.
Pidän tätä epätodennäköisenä, onhan kyse shônenista, jossa suru on harvoin muuta kuin kevyttä. Muutos vaatisi sarjan kohdeyleisön muuttumista seineniksi. Suosittu sarja on ilmestynyt jo yli seitsemän vuoden ajan, joten kaari lähenee loppuaan luonnollisesti. Aina saa silti toivoa.