Useimmat ajatukset, joihin esimerkiksi kirjallisuudessa törmää, ovat jotain vastaan. Vastaan oleminen on ihastuttavaa erityisesti, kun on nuori.
Jos leikkiin lähtee ja aikoo olla hanakasti jotain vastaan, tajuaa jossain vaiheessa ajattelunsa riittämättömyyden.
Tuolloin alkaa toimia aiempaa toimintatapaansa vastaan, jos ei halua kuolla älyllisesti, ja ainoa oikea tapa toimia jotain vastaan todella on lakata välittämästä siitä ja siirtyä toiseen asiaan, jota vastaan olla, ja toistaa edellinen.
Olen muodostanut koko aikuisen elämäni näistä vastareaktioiden vastareaktioista, pikkuhiljaa ulapalle ajelehtien.
Tämä voisi olla oikotie nihilismiin tai konservatiivisuuteen. Vaara on ollut ilmassa. Silti en tunnista kumpaakaan itsessäni, vaan mukana on selvinnyt hyväntahtoisuus ja ymmärryksen kyky. Se on parasta, mitä minusta voi sanoa. Liu’un yöbussissa kohti viimeistä pysäkkiä, eikä minulla ole aavistustakaan, mikä siellä odottaa.
Vapautus varmasti, mutta miten? Onko tämä ajelehtiminen ratkaisu, joka kestää kuolemaan saakka? Armahtavatko vanheneminen ja uupuvat aivosolut minut valinnoilta? Tuntuu kauhean pitkältä ajalta vain odottaa…
Tämän ja terveydentilani vuoksi olen joutunut miettimään arvojani. Olen miettinyt ensimmäistä kertaa, mitä haluan elämältä(ni). Kysymys oli tätä ennen minulle käsittämätön.
*
Pohtiessani millainen minä olen, olen äkkiä oven edessä. Oven takana voi olla kaivattu rakastettu tai vittumainen tiikeri. Kadehdin ihmisiä, jolle minuudesta puhuminen on niin helppoa, että ovi on valmiiksi auki, odottaa siellä mitä tahansa. Tuntevatko he suoran yhteyden?
En puhu nyt filosofisesta, paikantamattomasta, teoreettisesta minuudesta vaan sellaisesta minästä, jonka voin käsittää arkijärjellä, ja joka puhuu mieliteoistaan ja tahdostaan.
Mietin, miten voisin määritellä arkisen minuuteni, jotta voisin käsittää sen. Päädyin lopulta siihen, että minuuteni näkyy siinä, mitä haluan. Koska en ole ajatellut minuutta, en ole myöskään ajatellut halujani.
Olen vain reagoinut, aloittanut ja lopettanut useimpia asioita elämäni aikana, koska se on tuntunut luontevalta.
Olen elänyt halujeni mukaan, mutta vasta nyt olen alkanut sanallistaa niitä ymmärtääkseni, mitkä halut ovat osa minuuttani ja mitkä vain reaktioita.
Aloin miettiä suodattamatta asioita, joita tahdon. Ensimmäinen mieleeni juolahtanut halu oli olla terve. Seuraava oli olla jollekin läheinen. Kolmas oli tavallinen arki. Neljäntenä sisään vyöryivät jo kevyemmät unelmat: toiveet matkoista, kirjoista, kirjoituksista, hyvistä ruoista ja iloista, jotka odottavat edessäpäin.
Mutta tämäkö on minä?
Vastaus voi olla jossain siellä suunnalla. Olen hiljaa elämää pitkin lipumalla todennäköisesti viivyttänyt jokaista näistä toiveista enemmän kuin onnistunut pääsemään niitä kohden. Ne eivät ole tuntuneet unelmilta, koska en ole edes pyrkinyt niihin, vaikka olen ajatellut niitä toiveinani ja hyveinäni.
Reagointi ei ole pyrkimistä. Reagointiin tyytymällä olen kiistänyt unelmien olemassaolon.
Söin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni bouillabaissea, jota olen halunnut maistaa jo vuosia. Unelma oli pieni, mutta vasta nyt olen elämässäni pisteessä, jossa sen toteutuminen oli merkityksellistä. Ruoan itsensä maku oli lähes toissijaista, vaikka se oli hyvää.
*
Luin Antti Hurskaisen esseekokoelman Suru ei toimi. Kirjoituksessa Belgravian idiootti pohditaan kirjailijuuden motiiveja.
Essee on tehty kirjailijan näkökulmasta, joka on kirjoittavalle ei-kirjailijalle vieras. Esseisti puhuu vastaanotoista ja suosioista, vähätellen kirjoittamisen yksityistä mielihyvää, ylistäen egoisteja.
Estetiikkani on kirjallisuuden suhteen Hurskaisen kanssa täysin päinvastainen. Luen kaikenlaista, mutta nautin huomiotta jääneen kirjailijuuden ajatuksesta. Välitän pienuudesta, en suuruudesta, suosiota enemmän pidän hädin tuskin muistamisesta.
Kiinnostukseni kohde on kirjoitus, joka tähtää tarkasti julkisen ja yksityisen väliin. Onko siinä tila?
Onhan siinä. Se on tila, joka syntyy, kun luetaan kirjoitettua, yhden ihmisen dialogi. Ironisoiden, myös Belgravian idiootissa, puhutaan kirjoittajankammiosta, mutta myös lukijalla on oma kammionsa.
Julkinen tila on merkitty keskustelulle, ja keskustelu on kirjallisuudessa vähiten kiinnostavaa.
*
Aloin miettiä, miksi haluan kirjoittaa. En ole koskaan ajatellut tätäkään asiaa todella.
Yllätyin, sillä sain vastauksen lähes samalla hetkellä, kun kysymys, jonka luulin olevan vaikea, ilmestyi päähäni.
Vilkaisin yöpöydälläni lojuvaa päiväkirjaa. Se on elämäni ensimmäinen oikea sellainen.
Kirjoitan siihen suodattamatta juuri sillä hetkellä päähän pulpahtavia ajatuksia. En ole kirjoittanut tajunnanvirralla koskaan ennen.
Minulla ei ole aikomustakaan käyttää päiväkirjan tekstiä jalostetumpana toisessa muodossa. Se on korjaamatonta, toisteista tekstimassaa ja pysyy sellaisena. Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitan todella vain itselleni.
Hurskainen puhuu esseessään epäillen kirjoittamisen autuudesta. Se johtuu siitä, että hän on kunnoltaan perusterve kirjailija, jonka sanoittamana ahdistuskin on koristeellista. Hän yhdistää esseessään toistuvasti kirjoittamisen julkaisemiseen, koska kirjailijuus on julkaisemista.
Kirjoittaminen vihkoon tuottaa minulle mielihyvää. Pidän siitä, mitä kirjoittaminen tekee minulle, silkkana fyysisenä tekona, ja siitä, että voin katsoa tekstejä jälkikäteen nähdäkseni millainen minä olin.
Minä. Ehkä olen enemmän jäljillä kuin olen luullut.
*
En yleensä taustoita kuvia, joita käytän tässä blogissa. Teen nyt poikkeuksen. Artikkelin kuva on Axel Haartmanin maalaus Emilienne (1912), yksi Turun Taidemuseon Haartman-Munsterhjelm-Salokivi-kokonaisuuden taidonnäytteistä. Kävin kyseisessä näyttelyssä vastikään. Kuva on inhimillisyydessään onnistunut ja yksi näyttelyn avainteoksista. Suosittelen vilpittömästi vierailua myös muille vuosisadan alun suomalaistaiteesta kiinnostuneille.