Ajattelen sitä määrää todistuksia, joita antikvariaattien ja kirjastojen historiahyllyillä tulee vastaan. Holokaustista, laajemmin toisesta maailmansodasta, on kirjoitettu niin paljon, että on kuin jokainen sotaan osallistunut olisi saanut oman kirjansa. Mikä on harha. Tuhat, kaksi tuhatta, viisi tuhatta kirjaa ei korvaa miljoonia kuolleita, joista useimpien nimiä ei kukaan enää muista. Kaikki se sivumäärä, eikä se kerro juuri mitään mistään. Yritykset ymmärtää kirjojen kautta kurjuuden koko hinta ovat epäonnistuneita vaikka eivät arvottomia. Ymmärrys on luonteeltaan kokoavaa, katastrofi hajottavaa ja moniarvoista. Katastrofi, niin kuin holokausti, synnyttää hyökyaalloittain kirjallisuutta, yksilöiden todistuksia. Ehkä tulevaisuudessa nämä todisteet, päiväkirjat suurmiehistä tavallisiin ihmisiin, muistelmat, haastattelut, jäljelle jääneet dokumentit Anne Frankin päiväkirjasta Churchillin muistelmiin, kokoamalla ja ne kaikki kerralla sähköisesti aivoihin laukaisemalla voitaisiin edes etäisesti tavoittaa, mitä todella tarkoittaa jokin historian tapahtuma ja tapahtumallisuus, kuinka arjesta on kauttaaltaan tullut niin absurdia, kuinka totuus on toinen, kun maanantai vaihtuu tiistaiksi, keskiviikoksi… Varmasti jäsentelemätön hyökyaalto tuntuu oleellisemmalta kuin yksikään kokoava historiankirja, jonka täytyy olla lähdekriittinen, joka on liian valikoiva ja kaukana henkilökohtaisista todistuksista yrittäen tarjota yhtenäisen vision pirstaleisten todellisuuksien keskellä, ohjaa aukiolle keskellä metsää ja väittää maailman rajojen olevan siinä, vaikka kärsimys ei jakamalla vähene, se vain pukee kasvoilleen uuden naamarin.