Todiste / Illallinen

Spoilaan tekstissä kummankin teoksen, joten varokaa.

Joskus mietin, että julkaiseeko Siltala César Aira -suomennoksia vain minua varten. En koskaan kuule kenenkään kirjallisuutta harrastavan ystäväni puhuvan argentiinalaisen avantgardistin töistä. Jos näistä suomennoksista on tehty kirjallisuusartikkeleita, olen onnistunut ohittamaan ne.

Kirjablogeista huomaa, että sentään joku muukin on Airaa lukenut, mutta nämäkin kirjoitukset jäävät vähäisiksi – ja usein hämmentyneiksi. Kirjailijan teoksista tuntuu löytyvän joka kerta omat tulkintansa tai sitten kädet nousevat suosiolla ilmaan. Löytyykö Suomesta ketään, joka tunnustautuu Aira-faniksi?

Tänä vuonna ilmestyi suomennossarjan neljäs osa, joka sisältää tuttuun tapaan kaksi pienoisromaania. Yllätyin, sillä odotin kolme vuotta sitten julkaistun Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä -kaksikon (1993/2001) jäävän viimeiseksi. Suomentajissakin on vuorossa jo kolmas, kun Anu Partasen ja Pentti Saaritsan jälkeen työtä jatkaa Sari Selander.

César Airan tyyliä kutsutaan usein vaikeasti määriteltäväksi. Ainakaan suomennosten perusteella näin ei rakenteeltaan ole. Kirjailijan tapaan kuuluvat äkkiväärät suunnanmuutokset tarinassa ja sen moodissa, joita itse näennäisrealistinen teksti ei dramaattisesti korosta. Kertojaäänet, tapahtumapaikat, genret, tempo ja tunnelmat vaihtuvat kesken kappaleiden ja virkkeiden, tunne harkitusta kokonaisuudesta ei.

Todisteessa (1992) teini-ikäiset päähenkilöt puhkeavat puhumaan kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti – eli brechtiläisesti – “kirjailijan kielellä” selventäessään ajatteluaan. Illallisessa (2006) tarina rahasta ja epäonnistumisesta saa uusia käänteitä, kun kesken kaiken kirjoitus muuttuu zombie-splatteriksi. Kummankin teoksen “genre” on kauhu, filosofia, essee, kummassakin aktiivinen tuhoavuus pyyhkäisee mennessään harmaan olemisen.

Aira on kuvaillut kirjoittavansa itsensä umpikujiin ja sitten yrittävänsä keksiä tien ulos niistä. Hänen ihanteensa ovat sadut, eikä hän pidä teoksiaan romaaneina, koska ajattelee kokeellisen fiktiokirjallisuuden historian viimeisen sadan vuoden ajalta pitkälti jättäneen romaanin avut taakseen.

Hän kohtelee kirjojaan vain kirjoina ja siksi julkaisee jokaisen novelliksi tai pitkäksi esseeksi perinteisesti ajatellun tekstinsä erikseen kovissa kansissa. Julkaisuja on kertynyt tähän mennessä yli 80, joista on vaikeaa poimia yhtä pääteosta.

Usein mainittu ja yliviljelty sana on unenomainen, mutta Airan teokset noudattavat jo mainittujen satujen kerrontatapaa, jossa tarkoitus on kuunnella kertomusta ja antautua sille kuin julma sulttaani Shahrazadille, ottaa tarina millaisia kierroksia tahansa.

Aira kirjoittaa usein pohjimmiltaan kirjoittamisesta. Joissain teoksissa se on aiheena kuin salaa, kuten hänen hienoimpiinsa kuuluvassa lyhytromaanissa Miten muutuin nunnaksi, jossa lapsen poukkoileva kehitys on ilkikurisen osoittelevasti kertomus tekijän kirjailijaminän luomisesta.

Todisteessa vuorostaan kaksi lesbopunkkaria, Mao ja Lenin, haluavat maata heteroksi tunnustautuvan lähes banaalin tavanomaisen Marcian kanssa. Viekoittelukeinoihin kuuluu herkkien eleiden sijasta totaalinen nihilismi, jota Marcia yrittää vastustaa normien ja sivistyneisyyden käytösviidakolla.

Rakkaus ei ole tietoa, se vain on. Ei ole mitään on argumentti, johon vastalause on, että meidän on kuitenkin elettävä säädyllisesti, johon vastalause on, että entä sitten.

Miksi kirjoittaa sääntöjen mukaisesti, kun kirjoittamiselle ei voi todellisuudessa asettaa mitään sääntöjä? Kaiken voi laittaa liekkeihin, polttaa kaiken tutun – ja tehdä sen rakkaudesta, sillä ympäristön odotuksista huolimatta vain rakkaus on niin järjenvastaista, että sen on sallittua ajaa ihmiset tekemään yleensä mitään.

Toki teosta voi lukea myös suoremmin, filosofisena pulp-rakkauskertomuksena, jollaisena siihen samastun. Mao ja Lenin ovat nihilismissään raivostuttavia, myös minun kaltaiselleni lukijalle, joka pidän sääntöjen maailmasta, mutta heidän rakkauskeskeinen asenteensa on totuudenmukainen.

Järkeiltynä rakkaus ei ole rakkautta. Se ei tee siitä valhetta. Tai kuten Mao kiteyttää aforistisesti teoksen käännekohdassa: “Sillä vaikka rakkautta ei voi selittää, sen voi todistaa.” Sitten seuraa todiste eli tuhoa ja hävitystä.

Sitähän myös kirja, teos, on kirjallisuutta arvostavalle: rakkaudentunnustus. Ja avantgarden tapauksessa tuhoa ja hävitystä – sovitun, sovinnaisen. Jäljelle jää yksi uskollinen lukija, mutta jo se riittää.

Todistetta voi lukea rajuna LGBT-pamflettina, mutta Aira tuntuu tehneen päähenkilöistään lesboja alleviivatakseen rakkausteemansa yleispätevyyttä ja asetelman anarkismia. Siis vahvistaakseen, että sukupuolien eroavaisuus ei estä päähenkilöitä puhumasta samasta asiasta, ei korostaakseen sukupuolisuutta yhteiskunnallisessa mielessä.

Illallinen on kahdesta teoksesta silti ehkä mielenkiintoisempi. Siinä nimettömäksi jäävä minähenkilö huomauttaa äitinsä tuntevan kaikkien kyläläisten nimet, vaikka hän itse ei ole perustanut tällaisista triviaaleista seikoista, jos juuri mistään. Konkurssin kokeneena epäonnistujana hänen päivänsä matavat hiljaa ja vastenmielisinä.

Itse illallinen on minähenkilön rikkaan ystävän talossa tapahtuva tapaaminen, johon ovat kutsuttuja niin kertoja kuin hänen äitinsä. Ruokailun jälkeen seuraa isännän outojen harrastusten esittelykimara. Jättikokoinen mollamaija ja ihmismäiset, vedettävät lelut seuraavat toisiaan ja hermostuttavat vieraita, jotka ovat lähinnä helpottuneita päästessään kotiin.

Kotona äiti painuu nukkumaan, minähenkilö avaa television, jossa seuraa erikoisuutislähetys: paikallisen hautausmaan kalmot ovat nousseet ylös ja tappavat eläviä. Näkökulma vaihtuu kolmanteen persoonaan, esiin tulee hetkessä detaljeja, joita uutiskamera ei voisi paljastaa.

Kertomus muuttuu pulp-tarinaksi Pringlesin kaupungin epätoivoisesta taistelusta tuhansia epäkuolleita vastaan. Katastrofi vältetään viime hetkillä, kun asukkaat viimein tajuavat, mikä tepsii: he alkavat tunnistaa vainajia, antavat kuolleille nimet takaisin ja ajavat nämä siten takaisin hautoihinsa. Minähenkilön parjaama nimien muistaminen palauttaa rauhan maahan.

Epilogissa zombikertomusta ehdotetaan fiktioksi fiktion sisällä, uneksi tai kenties kuitenkin todelliseksi tapahtumaksi. Päähenkilön näkökulmaan palataan. Hän on päättänyt suostutella ystävänsä rahoittajaksi liikeideaan. Mutta puhelimen päässä odottaa ankara ääni, jota ei paljon kiinnosta mahdollinen zombi-invaasio, kun on tähdellisempiäkin asioita:

– – Menestyksen salaisuus piilee älykkäässä yrittämisessä, sinnikyydessä ja kovassa työssä, jossa pidetään järki mukana; siihen vaaditaan itsekriittisyyttä, arviointikykyä ja ennen kaikkea tavoitteita. Enkä puhu nyt mistään simppelistä rahantavoittelusta vaan niistä nuoruuden unelmista, joista ei suinkaan tarvitse luopua, vaan joista päinvastoin on pidettävä ehdoin tahdoin kiinni. Ihminen ei voi ajatella vain hengissäpysymistä; meidän on osattava katsoa pidemmälle, meidän pitää pystyä myös antamaan jotakin, sillä vain ne, jotka antavat jotain muille, voivat odottaa saavansa jotain vastineeksi. Ja tätä tarkoitusta palvelee luovuus. Mielikuvitus. Liiketoiminnan proosan ilmaisuvälineeksi tarvitaan elämän runollisuutta.

Illallinen on överisti poliittinen satiiri, joka kujeilee lukijan odotuksilla. Uhrit odottavat passiivisina kuolemaansa, intellektuellit puhuvat tyhjää, kaupunginjohtaja on rottamainen pelkuri ja organisaatiot romahtavat. Pelastukseksi jää historian myöntäminen osaksi nykyisyyttä. Toiseksi teemaksi tulee luominen. Paikkasi löydettyäsi tehtäväsi on tehdä, ihminen.

Argentiinan poliittisen historian ja kylmän rahan kritiikki on tahallisen ilmiselvä, nojatuoliälyköille suunnattu osio kirjassa, jonka alla piilee muuta; jälleen kirjailijuuden eri asteiden pyörittelyä, jossa luominen vertautuu tuhoavaan voimaan, joka repii hajalle halutessaan kerronnallisen minuuden ja yhteiskuntajärjestyksen.

Turha putkea on katkaista. Olisi mainiota saada Airaa täysi kymppi suomeksi julkaistuna. Olisiko Siltalalta tulossa lisää? Mitkä seuraavaksi? Tohtori Airan ihmeteot (1996)? Pieni buddhalainen munkki (2005)? Ompelijatar ja tuuli (1994)?