Kirjat ovat taikakalujani. Asettelen niitä ympärilleni luettavakseni, lohdukseni ja suojakseni. Yöpöydälläni on 13 kirjaa. Sängyn vieressä niitä on viisi lisää. Pienellä tuolilla samassa huoneessa on vielä kuusi kirjaa pinossa. Esseitä, historiaa, romaaneja, pakinoita, “jotain mihin piti palaamani”.

Haluaisin ottaa vastikään ostamiani opuksia kirjahyllyistä lisää vain hypisteltäväksi, selattavaksi. Aika ajoin laitan kaikki kesken olevat kirjani takaisin hyllyyn voidakseni keskittyä vain yhteen, mutta pian olen jälleen kasannut uuden muurin ympärilleni.

Lähtiessäni kotoa minne tahansa muualle paitsi kauppaan ja lenkille otan aina kirjan reppuuni tai taskuuni. Ilman nidettä lähteminen tuntuu yksinkertaisesti väärältä, vaikka en lukisi sivuakaan matkallani, niin kuin tuppaa käymään (ja toisilla matkoilla luen monia kirjoja loppuun).

Usein katson maisemia ympärilläni edes hypistelemättä sivuja, mutta olen silti tyytyväinen siihen, että otin opuksen mukaani, vaikka se kolhiintuisi reissussa turhaan. Viljelen kirjoja ympärilleni käydessäni töissä, ulkona syömässä, puistossa. Työpaikallani pidän aina paria nidettä lounasta ja joutohetkiä varten.

Teen valikoivia toivioretkiä antikvariaatteihin, joista etsin lisää vastauksia ja löytämisen kokemuksia. Torjun lukemisella ahdistusta ja surua, kohotan sillä arkisia tapahtumia suurempaan arvoon. Katseen kohottaminen kirjasta kesken lukemisen on usein nautinnollisin hetki. Luen kirjoittaakseni.

Kaikesta huolimatta en osaa lukea syödessäni, en edes napostellessani, vaikka otan kirjan usein ruokapöytään. Voin keskittyä hyvin vain toiseen asiaan, kummankin välillä vuorottelu tuntuisi toisen latistamiselta. Ruokailun jälkeen on toisin. Voin asettua paikalleni, lukea rauhassa ja vain olla, ehkä nukahtaa.

Masennus on pakottanut minut luopumaan joistain ilonaiheistani ja keksimään pari uutta lisää, mutta lukemisesta ei ole tarvinnut tinkiä. Jos menettäisin lukuhaluni, kadottaisin itseni hämärään iltaan. Kirjat, omat ja lainatut, ovat minä enemmän kuin mikään muu objekti. Selaamalla kirjahyllyäni tiedät ehkä, mikä minua ajaa.

Silti luovun huonoista opuksista epäröimättä. Tulipalon sattuessa antaisin kaikkien kirjojeni paitsi Perheraamatun tuhoutua.

Kirjat on luotu kulutettaviksi, ei palvottaviksi. Niitä saa aina lisää, kunnes niitä ei enää saa. Niillä on suojeluvietti… Eli minulla on tarve suojella itseäni niiden avulla… Kummallista kyllä, se on mahdollista vain, koska ne ovat elämäni pölyä, rihkamaa.