Witold Gombrowicz (1904–1969) pohtii päiväkirjoissaan, kuinka uskomatonta on, ettei kaikkia ihmisiä voi koskaan tuntea. Eräänä päivänä hän odottaa matkalle lähtöä ja miettii elämänsä siteiden pienuutta, jonka ehkä vain kirjoittaminen voi teeskennellä ylittävänsä, keinotekoisesti mutta kuitenkin, absurdin yrittämisen välttämättömyydellä.
Samaa ajattelin paljon kasvuiässä. Koin murhetta, jota en osannut paikallistaa. Luulin sen olevan eksistentialistista ahdinkoa, vaikka se oli vain ikävää. Sittemmin se ajautui kaikkien jo kerran ajateltujen ja siten pois heitettyjen lastujen joukkoon.
Gombrowiczia asia vaivasi eri tavoin koko elämän. Se löytyy jo hänen esikoisromaanistaan Ferdydurkesta (1937). Hänelle kysymys identiteetistä oli yksi olennaisimmista; kuinka ihminen muokkautuu omaksi itsekseen mutta muiden vaikutuksesta.
Ehkä siksi hän pohti niin kuumeisesti yksilöllistä ihmisyyttä. Sitä, omaksi tahdoksi kutsuttua, ei voi olla olemassa vailla muita. Paradoksi on koko humaaniuden ydin.
Ei ole yllätys, että hän vihasi Roland Barthesia (1915–1980).
Tietysti osansa tämän erityisyyden tunteen rakentumisessa oli sillä, että Gombrowicz eli niin hämmästyttävän arkipäiväisen kuin poikkeuksellisen elämän ja oli kirjoittajana omintakeinen, sodanjälkeisen Euroopan ja modernismin aliarvostetuimpia.
Hän meni pidemmälle kuin muut, paikkaan, jossa seksikäs muuttuu oudoksi.
Jaan Gombrowiczin tuumailuaiheet, vaikka olen tavanomainen työläinen, joka unohdetaan heti niin kuin suurin osa meistä. Istuin eilen linja-autossa ja mietin tätä. Vain päivää aiemmin eräs tuttuni otti minuun yhteyttä kymmenen vuoden tauon jälkeen, ehdotti tapaamista.
Aivan viime vuosina ihmiset ovat palanneet elämääni pitkien taukojen jälkeen. Onko tämä joku ikään liittyvä juttu vai onko paluu jatkuvaa ja huomaan sen vasta nyt?
Olin hieman väsynyt, bussissa istui vain muutama matkustaja, joiden tajusin olevan vieraita ja samalla entistä paremmin sen, että kaikki lähipiirissäni olivat minulle tuntemattomia ennen kuin heistä äkkiä tuli tuttuja, jopa tärkeitä.
Jollain perimmäisellä tasolla ihmiset tuntemattomiksi jäävätkin, mutta puhun tässä nyt kontekstista, jolla ymmärrän ihmisten sosiaalisten verkostojen yleensä muodostuvan. Tunnenko liikkeenpitäjän, jolta olen ostanut viimeisen parin vuoden aikana vaatteeni, vaikka olen saanut häneltä aina erinomaista palvelua? Entä lähimarkettini itäeurooppalaisittain murtavan aamukassan?
Mietin heidän elämäänsä, eikä mieleeni tule mitään todellista, vaikka hekin lähtevät töistä, sulkevat ovet, kävelevät kotiin, jossa tekevät ruokaa tai jossa odottaa hän, joka on jo kattanut lautaset pöytään. Mitä välitilan ihmisiä he minulle ovat?
Sattuman kautta tajuan olevan outo lahja, että olen löytänyt vastaan kävelleistä kasvoista myös niitä, joita rakastaa – vaikka koen, etten ole saanut tunteideni nostamiin kysymyksiin haluamiani vastauksia.
Olen muuttunut seurassa toisenlaiseksi, elän tietynlaista elämää kohtaamieni ihmisten kautta niin kuin hekin tahoillaan. Jossain odottaa tuntemattomia, joista tulee minulle vielä tärkeitä. Vähentääkö tämä muiden arvoa, onko kuka tahansa korvattavissa – ei, sillä hyvyys ei ole itsestäänselvyys.