Mätämunan muistelmat

Tämä teksti on julkaistu sittemmin jo lopetetussa blogissani, tämän nykyisen edeltäjässä, 25.1.2015. Koska luin sen käsittelemän kirjan jokin aika sitten uudelleen, julkaisen kirjoituksen nyt tässä, jonkin verran muokattuna.

*

Sain juuri loppuun kriitikko Seppo Heikinheimon omaelämäkerran Mätämunan muistelmat (1997).

Hämmennystä nykylukijassa, joka ei ole koskaan Heikinheimon aikalaisarvosteluita selaillut, herättävät kritiikit, joissa todetaan Heikinheimon ihmiskuvan olevan ”ankara” tai ”yksioikoinen”. Mukana on vahva silaus ääneen naurattavaa huumoria. Vaikka myönnettäköön, että Heikinheimon huumori on usein vahingoniloon perustuvaa.

Ei ole mikään sattuma, että ainoa päätoiminen kirjailija, jota teoksessa käsitellään laajemmin, on Veikko Huovinen, jonka uran tunnetuimpiin kuuluvat romaanit (kuten Veitikka, 1971, ja Joe-setä, 1988) ovat samanlaista faktana poseeraavaa fiktiota.

Heikinheimon aikalaiskertomukset ovat noin 90-prosenttisesti sisällöltään sellaista, mitä voisi löytyä mistä tahansa kaskumuistelmakirjasta tai joistain Huovisen teoksista. Mukana on Isojen egojen kuvailuja, ironiaa ja toisinaan hieman hurttia huumoria politiikasta ja ylimielisistä kulttuurielämän suurista herroista.

Joukossa on paljon elämäkerroille tyypillisiä kuvauksia naisseikkailuista ja ryyppäämisjuttuja, jotka saavat mielenkiintoisen lisän siitä, että Heikinheimo ei itse ole niissä osallinen kuin todistajana. Itsestään kirjailija puhuu vähän, eniten kouluvuosiensa osalta, ja silloinkin lähinnä opettajia ja muita hahmoja muistellen.

Heikinheimo rakastaa pieniä henkilötarinoita, joissa asettaa itsensä tarkkailijan tai kaikesta selviävän veijarin asemaan. Kuvaava on kertomus Venäjältä, jossa kirjailija osallistuu usean päivän mittaiseen taiteilijoiden sikailuristeilyyn, joka koostuu pelkästään tolkuttomasta ryyppäämisestä ja ristiinnaimisesta.

Kirjoittaja kuvaa yksityiskohtia humoristisesti, mutta tyytyy tavalliseen ihmisten kanssa seurusteluun ja menee aikaisin nukkumaan muiden jatkaessa mellastustaan. Suurimman huvin hän tuntuu saavan huomatessaan olevansa ainoa, joka herää aikaisin nauttimaan erinomaisista aamiaistarjoiluista ja krapulattomuudesta.

Ihmisten piirteet Heikinheimo erottelee toisistaan karrikoidusti, mutta jo alkusivuilla kirjailija tekee selväksi, että kirjoituksen pääasia on imaista lukija mukaansa, viihdyttää.

Yli 500 sivulta löytyy paljon tarinointia. Lähes jokaisella sivulla on vitsi, humoristinen tarina tai triviahuomio. Useimmista paskiaisiksikaan haukutuista ihmisistä ei sanota pelkkää pahaa. Esimerkiksi Einojuhani Rautavaaraa kriitikko kuvaa vastenmieliseksi ihmiseksi mutta nerokkaaksi säveltäjäksi.

Kirjan kritiikeissä on puhuttu siitä, kuinka vanhentuneilta ja jälkijättöisiltä useasti toistuvat ruotsin vastaiset, sosialismikriittiset ja elitistiset asenteet tuntuvat.

Näin vuosia myöhemmin kirjan näkökulma on lempeämmän tuntuinen. Heikinheimon ruotsalaisvastaisuus ja neuvostokritiikki ovat paitsi nykyistä keskustelua huomattavasti sivistyneemmin esitettyjä, myös itseironian silaamia ja liioiteltuja – osin siksi, että ne ovat harvoja kirjoittajan luonteenpiirteistä, jotka hän tuo avoimesti esille. Niiden toistuessa ne alkavat näyttää humoristisilta.

Koska kirjailija häivyttää itsensä taka-alalle, hän käyttää suurempaa valtaa kuin voisi aluksi luulla. Heikinheimo oli kuitenkin Suomen tunnetuin musiikkikriitikko, aikana jolloin kriitikolla todella oli sanomalehdissä merkitystä, ja vieläpä klassisen musiikin puolelta.

Edellä mainittu eri henkilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien karrikointi on olemassa peittääkseen sen, että Heikinheimo vie omaelämäkerran subjektiivisuuden äärilaitoihin asti. Hän käyttää häikäilemättömästi hyödykseen tietoisuutta siitä, että tappaa itsensä kirjan valmistuttua.

Nyt on hänen viimeinen mahdollisuutensa näyttää kuka on sankari ja kuka konna. Masennuksensa syvimmissä alhoissa hän on valmis mustamaalaamaan ja näpäyttämään vihollisiaan ja myös ystäviään. Onko se loppuun asti tinkimätöntä rehellisyyttä vai osa kriitikon elämän ongelmaa? Kirjaa on pakko lukea rivien välistä. Sävy muuttuu Heikinheimon kohtalon tietäen kepeästä joksikin muuksi.

Oma lukunsa on, että kirjailija jankuttaa tavalla, joka kielii pakkomielteisyydestä. Jotkut vitsit toistuvat puuduttavuuteen asti. Kirjoittajan sarkastisesti ja samalla puolitosissaan käyttämä kerskailu omasta historiastaan armeijan tykkimiehenä ehtii väljähtyä niin pahasti, että kirjan loppupuolella tekijä itsekin toteaa, ettei jaksa toistaa samaa juttua!

Monet tarinat ovat niin henkilökohtaisia, ettei niitä voi vahvistaa todeksi mitenkään. Ne ovat viihdekirjallisuutta, asiaproosan saralla lähellä esseismiä. Silti ainakin yksi kohta Mätämunan muistelmissa vaikutti lukiessani hyvin todenmukaiselta:

Leif Segerstam ei kuitenkaan ollut paikalla [Heikinheimon järjestämässä suomalaisen musiikin viennin seminaarissa]. Se johtui ehkä siitä, että törmäsimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla sitten, kun tuo Finnairin vihoviimeinen kone ennen joulua oli laskeutunut. Hallissa johon kuljettimet tuovat matkatavarat oli paljon väkeä, nähtävästi parin–kolmen koneen matkustajat. Huomasin joukossa Segerstamin ja laittauduin hänen pakeilleen toivottaakseni hänelle hyvää joulua ja kysyäkseni pääseekö hän tulemaan tuohon seminaariin.

Se jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Segerstam, joka oli päissään kuin apina, veti minut nähtyään suuret keuhkonsa täyteen ilmaa kuin keuhkokuvauksessa ja karjaisi niin kovalla äänellä kuin suinkin:

”Kuulkaa nyt kaikki jotka on täällä!!! Mun nimi on Leif Segerstam ja toi paska-v-ttu tossa on Seppo Heikinheimo! Se on Suomen musiikkielämän suurin paska-v-ttu, ja se pitäis ampua ja haudata sitten pää edellä makkiin.”

Suuressa hallissa tuli äkisti aivan hiljaista, joten Segerstam saattoi jatkaa semanttiselta sisällöltään suunnilleen samantapaista mesoamistaan aavistuksen verran diminuendo. Minua tilanne alkoi huvittaa suunnattomasti, sillä minuahan ei kukaan tuossa täysin satunnaisessa otannassa suomalaisia tuntenut; Segerstam oli sen sijaan kaikkien nähtävissä ja helposti paikannettavissa jumalattoman mölinänsä takia. Menin ikkunan edessä olevalle tuolille ja rupesin lukemaan jotain lehteä, katsellen sen takaa tuota suoraan sanoen aika säälittävää näkyä: yksi maan hienoimmista taiteilijoista käyttäytyi arvolleen täysin sopimattomalla tavalla.

Runsaan promillemäärän takia Segerstamilta meni välillä kieli solmuun jolloin minä luikkasin:

”Hej Leif, tala bara svenska! Du kan int’ finska när du är full!”

Noin viiden minuutin kuluttua Segerstamin pannusta loppui paine, osittain senkin takia että kaikki olivat saaneet tarpeekseen tästä käsittämättömästä performanssista ja täyttäneet hallin taas tavallisella puheensorinalla. Menin silloin noin vaaksan päähän Segerstamista ja sanoin syvää mielipahaa ilmaisten:

”Miten sinä Leif nyt tuolla tavalla käyttäydyt? Sinähän olet kotoisin sivistyskodista, isäsi oli musiikin opettaja Selim Segerstam, sisaresi hienostunut laulajatar Marianne Segerstam, joilta sinä olet saanut parhaan mahdolliset suomenruotsalaisen kotikasvatuksen.”

”Mee v-ttuun! Mä vihaan sua!”

Tätä mitätöntä pikkujuttua ei olisi kannattanut kertoa muuten kuin esimerkkinä siitä, millaisia yllättäviä jännitteitä voi toisinaan muodostua taiteilijoiden ja heidän kriitikoidensa välille. – –

*

Harva omaelämäkerta päättyy kirjoittajansa perusteluihin siitä, miksi hän aikoo tappaa itsensä. Lista on suurimmaksi osaksi humoristinen. Syiksi mainitaan esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidenttiys ja pesäpallo-otteluiden tauoilla kuultava mökämusiikki.

Juuri siksi listassa on jotain erityisen kylmäävää. Kuten tunnettua, kriitikko päätti elämänsä pian sen jälkeen, kun hän toimitti kirjan käsikirjoituksen Otavalle. Viimeiset hetket puhelimen kautta todistaneen Helsingin Sanomien entisen päätoimittaja Reetta Meriläisen haastattelu on luettavissa. Haastattelu on tehty Kultakuume-ohjelmaan.

Muistelmien viimeinen luku on nimetty: Onko jumalaa olemassa? Siinä esitetyt pohdinnat Jumalan olemassaolosta ovat tasoa, josta päästään ylitse lukion ensimmäisten filosofiankurssien aikana. Ne ovat outoa luettavaa sanansäilää niin terävästi käyttäneen miehen tuottamiksi, kuin sanottava olisi vain puristettu viimeistä pisaraa myöten loppuun ja homma täytyy kääräistä pakettiin jotenkin.

Itsemurhan perustelu on tekosyitä, epäreilua toisten niskoille vastuun sysäämistä. Miltä mahtoi tuntua Heikinheimon lapsista heidän luettuaan kirjasta yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että lapset elävät jo omaa elämäänsä eivätkä tarvitse isäänsä? Toisaalta ainakin Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelman haastattelussa vuonna 2000 kriitikon poika toteaa isän aikomuksen olleen hyvissä ajoin tiedossa ja välien olleen lämpimät loppuun asti.

En ole sitä mieltä, että itsemurha on automaattisesti itsekeskeinen teko, vaan se on itsekkyyden ulkopuolella oleva filosofinen ongelma, mutta sen perusteleminen kuten Heikinheimo tekee on kieltämättä täydellisen sisäänpäinkääntynyttä.

Tämä osoittaa masennuksen luonteen sairautena: Kaikki sanottu ja tehty kierrätetään itsen kautta. En tarkoita tavanomaista subjektiivisuutta vaan pakkomielteistä ajattelua, jossa kaikessa on kyse ensisijaisesti omasta minuudesta.

Pahasti masentuneella ei ole kykyä jättää minuuttaan taka-alalle kuten mielekkäästi eläessä pitäisi olla. Tämä kykenemättömyys ilmenee Heikinheimolla läpi kirjan. Hän esittää itsensä etäisesti, mutta on tarinoissaan aina niskan päällä, loputtoman oikeassa, se joka tuntee vahvimmin.

Viimeisen luvun lukeminen sieppaa oudosti mahanpohjasta. Luku alkaa kertomuksella autolautta Estonian kohtalosta ja sitä seuranneista pohdiskeluista Jumalan olemassaolosta.

Heikinheimo päätyy siihen, että koska elämässä ei ole korkeampaa tarkoitusta, ei ole mitään syytä jatkaa fyysistä olemista. Hän valitsee absurdistisen filosofian esittämästä kolmesta tarjolla olevasta tiestä sen, joka ei todista mitään – juuri siksi koska se päättää sen ihmisen, jolle pitäisi jotain todistaa – itsen.

Kaksi muuta, uskoon tuleminen ja absurdiuden hyväksyminen, ovat poissa kuvioista. ”Eeli, eeli, lama sabaktani!” – ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on omituinen päätös teokselle, jota on sävyttänyt pääasiassa ironinen ja ilkikurinen huumori. Kaikkein tylyimmältä tuntuu isoilla kirjaimilla viimeiseksi sanaksi hakattu

LOPPU

---

[1] Pitkä alaviite. Koska Heikinheimon kertomissa kaskuissa ja tarinoissa on vähintään yhtä paljon Lapin lisää kuin Errol Flynnin elämäkerrassa My Wicked, Wicked Ways (1959), päätin huvikseni ottaa selvää, mitkä muutamista tarinoista pitävät paikkansa ja mitkä eivät, jos vaikutti siltä että vastaus on helposti löydettävissä, kiitos Googlen, jota ei Mätämunan muistelmien ilmestymisen aikana ollut vielä edes ajatuksena.

Heikinheimo kertoo käyneensä georgialaisessa ravintolassa, jota piti 80-vuotias Helsingin olympialaisten painijamestari. Kun painija kuuli Heikinheimon olevan Helsingistä, hän lupasi kriitikolle loppuelämäksi ilmaiset sapuskat ravintolassaan. Tämä on söpö pikku tarina, jolla Heikinheimo halusi kertoa neuvostokansojen ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.

Heikinheimo ei kerro mainitun painijan nimeä… Tämä oli helposti tarkistettavissa. Urheiluhullut ovat tunnetusti todellisia triviatietouden kerääjiä, joten Wikipediasta, tietysti myös suomalaiselta puolelta, löytyvät tiedot kaikista Helsingin olympialaisissa voittaneista painijoista, joukossa aikamoinen määrä neuvostoliittolaisia.

Huomasin, että Helsingin olympialaisissa oli kaikista kultaa voittaneista neuvostoliittolaisista painijoista joukossa kolme, jotka voisivat sopia Heikinheimon kuvaukseen.

Ongelma on, että Heikinheimo kuvaa painijan 80-vuotiaaksi ja georgialaiseksi. Vain yksi painijoista oli Heikinheimon elinaikana lähellä 80 vuotta, mutta hän ei ollut georgialainen vaan virolainen Johannes Kotkas.

Georgialaiset painijat eivät olleet Heikinheimon elinaikana lähelläkään tuota ikää. Toinen heistä, Arsen Mekokišvili, sitä paitsi kuoli auto-onnettomuudessa Moskovassa jo 1971, alle 60-vuotiaana.

Todennäköisin vaihtoehto on siis David Tsimakuridze, joka oli kuitenkin Heikinheimon kuollessa vasta 72-vuotias, ja koska tarina on todennäköisesti tapahtunut jo aika lailla ennen kriitikon kuolinvuotta, on Tsimakuridze ollut tuolloin varmasti alle 70-vuotias.

Ehkä tällainen Heikinheimon mainitsema ravintoloitsija todella oli olemassa, mutta tarina vaati häneen kerronnallisesti terävämpiä yksityiskohtia, piirteitä jotka ovat yhdistelmiä useammista ihmisistä.

Tämä on kevytluontoinen kasku, jossa pieni huijaaminen kuuluu asiaan. Kirja on sellaisia täynnä, ja Heikinheimo tekee lukijalleen selväksi huijaavansa monissa kohdissa.

Välillä mennään niin henkilökohtaisiin ja huumorittomiin asioihin, ettei luikurin laskettelua voi pitää moraalisesti suoraselkäisenä.

Yksi näistä asioista on väite, että Ilta-Sanomien toimittaja Marja Niiniluoto sai lohdutukseksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston johtajan päällikön pestin 1965, koska hänen miehensä Yrjö Niiniluoto, entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja, oli kuollut sydänkohtaukseen matkalla Etelä-Afrikassa.

Yrjö Niiniluoto oli kuollut sydänkohtaukseen jo 1961. Surevan lesken lohduttaminen on teoria, jota ei voi sulkea noin vain poiskaan, mutta esimiesasemaan nouseminen pian tragedian jälkeen on aika lailla eri asia kuin uuden työpaikan saaminen neljä vuotta puolison kuoleman jälkeen.

Juttu menee satunnaisen kaskun sijasta työpaikkajuoruilun puolelle. On eri asia pitääkö lieventävänä vai halveksuttavana asianhaarana sitä, että Marja Niiniluoto oli ollut jo pari vuotta kuolleena Heikinheimon kirjoittaessa teostaan.