Joukko koostuu stereotypioista. Siksi tunnen epäilyksiä, kun julkisuudessa pyydetään tiedostamaan esimerkiksi vähemmistöjen asema tunteikkuuden kautta.
Tunnen vahvasti niin elävässä elämässä kuin taiteessa yksilön puolesta. Yksilön kautta epäoikeudenmukaisuus aukeaa paremmin. Tilastot aukaisevat tilanteen, mutta kunnollinen artikkeli uhreista aukaisee surun ja kokemuksen.
Kun minua pyydetään samastumaan tunteella esimerkiksi ideamaailman saamelaiseen tai afroamerikkalaiseen tai jopa idean itsensä kanssa (saamelaisuuden, afroamerikkalaisuuden), ajatus tuntuu väärältä.
Se on liian lähellä rasismia, jossa ihmistä kohdellaan ensisijaisesti osana stereotyyppistä ryhmää, ei itsenään. Sen lisäksi se olettaa ryhmien olevan epäilyttävän muuttumattomia.
Ryhmistä ja heidän koettelemuksistaan voi puhua yleisellä tasolla, kuten mainitsemani tilastot osoittavat. Samastumisleikin torjuminen ei tarkoita empatian kuolemista. Pidän erilaisten ihmisten tasaveroista ja oikeudenmukaista kohtelua ihannetilana.
Se ei toteudu leikkiessäni ymmärtäväni olkinukkea. Raivokas ja samastumaan pakottava tunnepuhe tiukasti rajatuista ryhmistä ei rohkaise muutoksiin vaan on saarnaavaa ja epäkäytännöllistä.
Tunteet eivät ole väärin. Jokaisella on niihin oikeutensa, kuten on kuoliaaksi asti toisteltu. Ne voivat silti olla irrationaalisia. Oikeus ei tarkoita samaa kuin hyvä. On eri asia tuntea vapaasti kuin perustaa tunteeseensa hyvä väite.
*
Saamelainen elokuvantekijä Marja Helander kritisoi aikataulutusta, kun hänen lyhytelokuvansa Maan sisällä linnut (2017) esitettiin Sodankylän elokuvajuhlilla saamelaisuutta eksotisoivan Valkoisen peuran (1952) alkukuvana.
Ohjaaja toivoi Valkoista peuraa ennen kerrottavan, ettei filmi ole totuus saamelaisista. Oletus siis oli, ettei katsomossa istuvien cinefiilien kriittinen ajattelu yllä valkokankaalle asti.
Faktat kannattaa tarkistaa, kun kyse on dokumenteista, jotka esittävät itsensä totuuksina. Valkoinen peura esittää kuitenkin itsensä satuna, jollaisena sen ymmärsivät jo aikalaiskatsojat 50-luvulla niin Suomessa kuin maailmalla. Sen moodista ei voi erehtyä.
En usko olevani kovin pielessä, jos kirjoitan, että saamelaisten asia ei kiinnosta juuri ketään muita kuin saamelaisia. Sen täytyy kamppailla huomiosta monen muun asian kanssa, joiden puolesta puhuminen tuntuu ihmisistä, yksilöistä, kiinnostavammalta.
Edellistä ei ilkeäisi kirjoittaa, koska kunnon ihmisen kuuluisi puhua kaikkien puolesta ja kieltää ryhmien välinen arvottaminen jopa omalla, subjektiivisella tasolla, koska se mielletään rasismiksi. Liberaalissa ihanteessa kaikille on oltava saman verran aikaa.
Yhdet vähemmistöt ovat silti useimmille tärkeämpiä kuin toiset. Suomessa saamelaiset eivät taida olla edes kansakunnan top viitosessa.
Kunnollisetkin ihmiset eivät pysty sisällyttämään sydämeensä kaikkia alistetuiksi tulleita. En tarkoita, että tämä olisi oikeudenmukaista. Niin vain on, koska yksilö ei ole Jumala.
Kun raja tulee vastaan, kutsutaan sitä piilorasismin paljastumiseksi. Oikeasti on tilannekohtaista, kuinka paljon kyse on rasismista ja kuinka paljon ihmisen rajallisuudesta. [1]
Jako ei mene niin, että on yhtäältä kaiken sallivien liberaalien joukko ja toisaalta kaiken kieltävien konservatiivien. Ymmärryksen raja loppuu usein samaan kohtaan kuin omien viiteryhmien raja. Samasta syystä Valkoinen peura ja Helanderin elokuva luultavasti läntättiin yhteen. Se on ratkaisuna mielikuvitukseton mutta ei sanasodan arvoinen.
*
Jonkun olisi ollut hyvä kysyä, miksi Helander ei vaatinut varoitusselitystä oman elokuvansa alkuun? Epämukava vastaus on, että hän kokee edustavansa elokuvallaan yleisesti viiteryhmälleen kelpaavaa totuutta, jota kelpaa esitellä.
Vähän häijympi voisi kysyä, miksi 10 000 euron Risto Jarva -palkinto kelpasi ohjaajalle? Entä viisivuotinen taiteilija-apuraha? Jos taide-elokuvissa käyvällä väestöllä ei ole rahkeita ymmärtää Valkoisen peuran fiktiivisyyttä, tuskin nämä ymmärtävät Helanderin elokuvaa palkintojen arvoisesti. Tarpeeksi suuri rahatukko on äkkiä signaali ymmärryksen lisääntymisestä.
Miksi taiteilija huolehtii siitä, että fiktiiviset teokset esittävät asiansa viiteryhmän saneleman korrektiuden mukaisesti? Taideteoksilta poikkeuksellisuutta etsivän korviin tämä kuulostaa lähtökohtana tylsältä, persoonallisuudesta riisutulta.
Edellä mainittu on käytännön näpertelyä. Suurin epäilykseni on, ettei joukkoja voi ymmärtää tunnetasolla kukaan, edes ihminen joka kuuluu niihin. Eivät aivopestytkään ole psykologian asiantuntijoita.
Massojen ajattelu on yksilöiden keskimääräisyydestä johdettua. Joukko on iso keskinkertainen yksilö. Kukaan tavallinen ihminen ei voi edustaa tällaista puhtaimmillaan. Silti vain yksilön kautta joukon toiveita voi edes yrittää ymmärtää.
Sen sijaan moni vaatimus huomiosta joukolle on pohjimmiltaan vaatimus huomiosta itselle. Olemme kiertäneet täyden ympyrän.
[1] …ellei tulla tulokseen, että ihmisen rajallisuus on aina rasismia. Pidän tätä päätelmää keskustelun ja asetelmien kannalta epäterveenä.